Kohtauksia liikenteessä

Pari päivää ennen koulun alkua kerroimme 8-vuotiaalle, kuinka koulumatkalla tulee risteyksissä katsoa joka suuntaan, samaan aikaan maastoutua ja tehdä itsensä näkyväksi ja ylittää katu vasta, kun on yö eikä missään näy liikennettä.

Helsingin Etu-Töölössä lapsen menehdyttyä rekan alle kerroimme rekkakuskin näköalueen kuolleista kulmista ja siitä, kuinka suuri osa ihmisistä toimii sääntöjen mukaan ja sitten ovat ne, jotka eivät toimi.

On mahdollista, että 8-vuotias kuunteli; on mahdollista, että jotain jäi hahmottamatta, koska aikuisten luennot ovat lähtökohtaisesti tylsiä.

Koska aikuisen huoli on rajaton ja lapsen hahmotuskyky rajallinen, 8-vuotias  päätettiin saattaa vielä kerran kävellen kouluun, jotta koulumatkan vaaranpaikat hahmottuisivat.

Koulumatkalla tapahtui seuraavia asioita:

Rekat olivat piirittäneet läheisen elintarvikeliikkeen niin, ettei mistään suunnasta nähnyt minnekään ja kaikki joutuivat ajamaan ja kävelemään sokkona parasta toivoen.

Mazda-kuski oli pysähtynyt risteykseen ja halvaantunut toiminnoissaan niin, ettei pystynyt liikkumaan minnekään. Kuskin lukkiutumisen johdosta kadut ja jalkakäytävät tukkiutuivat niin, että jos lapsi olisi noudattanut saamiaan ohjeita, hän ei olisi päässyt koskaan kouluun.

Mazdan jumiutumisen seurauksena Opel-kuski sai tarpeekseen ja päätti selvitä liikennemotista oikaisemalla jalkakäytävän kautta. Siinä hän onnistui hyvin, koska koulumatkaa tekevät lapset ymmärsivät väistää jalkakäytävällä ajavaa autoa, vaikka juuri tästä mahdollisuudesta ei oltu kotona puhuttukaan.

Kiireinen pyöräilijä oikaisi ajotieltä jalkakäytävän kautta risteävälle ajotielle niin, että 8-vuotias olisi jäänyt pyörän tönäisemäksi, ellei mukana ollut aikuinen olisi pysäyttänyt ajatuksissaan kulkevan lapsen kävelyä.

Kun 8-vuotias yritti aikuisen kanssa ylittää katua ja oletti, että lähestyvä Skoda pysähtyy ja antaa tietää, Skoda kiihdyttikin ja sen etupenkiltä aikuinen mies näytti keskisormea lapselle niin kuin vastuulliset aikuiset tekevät.

Saab pysähtyi risteyksessä hetkeksi punaisiin mutta jatkoi punaisilla matkaansa, kun näytti siltä, ettei mistään päin tullut ketään, paitsi se takaoikealta syöksynyt pyöräilijä, joka päätti myös ajaa punaisia päin ja kääntyä Saabin edestä vasemmalle. Jostain syystä kaikki selvisivät hengissä.

Muuten vajaan kilometrin matka sujui erinomaisesti.

Koska keskustelu liikenteestä on keskustelua, jossa joku muu kuin minä tekee aina väärin, mainittakoon, että ajan vuodessa vajaat 30 000 kilometriä. Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että Helsingin keskustakaupunginosiin eivät mahdu sekä jalankulkijat että autoilijat.

Suurin osa autoilijoista on vastuullisia kuskeja luovimassa keskustan halki niin, ettei kukaan kuole. Tämän huomaa jo siitä, kuinka vähän onnettomuuksia keskustassa tapahtuu suhteessa siihen, kuinka paljon niitä tulisi tapahtua.

Ei vaadi kuin sen pienen osan autoilijoita, joille luonnevika on ylpeyden aihe ja auto luonnevian jatke. He luulevat olevansa Helsingin sijasta jossain nolossa Mad Max -elokuvan versiossa, jossa autoilijat käyvät sotaa jalankulkijoita sekä aikaa vastaan vain ehtiäkseen ajoissa aamupalaveriin sanomaan ”strateginen muutos”.

Kun tämän keskelle työntää 130-senttisen ihmisraakileen, jonka hahmotuskyky ja käsittelykyky ovat vielä teoreettisia, ollaan lähellä kysymystä, miksi me vihaamme lapsia.

Toki onnettomuuksia voi yrittää estää. Liikenneympyröiden määrää voi lisätä, samoin nuoliliikennevalojen. Rekat voisivat lastata tavaransa elintarvikeliikkeisiin aamukuudelta eikä siihen aikaan kun kadut ovat täynnä rekkojen pimentoon häviäviä lapsia. Kävelysiltoja tai tunneleita voisi rakentaa ongelmallisimpiin paikkoihin. Jne.

Kaikki tuo auttaisi, mutta samalla loisi harhan, että liikenteestä voi tehdä täysin turvallisen. Ei voi. Siellä voi tapahtua mitä tahansa. Omat vanhempani kuolivat auto-onnettomuudessa, kun heidän autonsa luisui jäisellä tiellä bussin alle. Tekemällä joitain asioita toisin onnettomuuden olisi voinut ehkä estää, Suomen talvea ei.