Kuka onkaan rasisti?

Olin ajatellut kirjoittaa kesän kunniaksi jotain lystikästä kuumista makkaroista, himottavista jäätelötötteröistä tai vuosittaisesta lomaseksistä, mutta arvatkaa mihin päädyin? Rasismiin!
Se ei ole kepeä lomakauden aihe – myönnetään – mutta teema tanssitettiin silmieni eteen kesäisellä kotimaisella kulttuurimatkalla.

Kaikki alkoi siitä, kun istuin hienolla vastaanotolla Kuopion kaupungintalossa. Juoma pulputti laseissa, ja mansikkasalaatti punasteli lautasella. Olin juuri nähnyt ainutlaatuisen tanssiteoksen, mustien tanssijoiden esittämän Joutsenlammen. Se oli jotain muuta kuin puhtaanvalkoinen venäläinen versio. Lavalla oli koominen selostaja, ja tanssijat kiljuivat välillä kuin afrikkalaisessa kyläkokouksessa.

Kuopio Tanssii ja Soi -festivaalin taiteellinen johtaja Jorma Uotinen oli kuullut baletista Pariisissa ja kutsunut Dada Masilon johtaman ryhmän Kuopioon. Masilon Joutsenlampi on niin ennennäkemättömän hauska ja liikuttavakin, että se on lennättämässä häntä suureen menestykseen.

Mutta siitä rasismista.

Vastaanotolla tapasin koreografi Masilon, pienen kaljun mustan naisen. Hän näki Joutsenlammen 11-vuotiaana ja rakastui. Pian Masilo ymmärsi, ettei hänestä taida tulla klassista joutsenprinsessaa. Hän on lyhyt, lihaksikas ja poikamaisen näköinen. Eikä asiaa varmasti auttanut se, että Masilo on musta ja kasvanut rutiköyhissä oloissa Etelä-Afrikassa, ankeassa Soweton slummissa.

Niinpä hän loi oman Joutsenlampensa. Esityksen ehkä puhuttelevimmassa kohdassa valkoisten joutsenten joukkoon lipuu kaksi mustaa joutsenta. Ne tihkuvat seksiä ja pidäteltyä intohimoa. Niiden tanssi on uskottavaa, kutsuvaa ja koskettavaa. Valkoiset joutsenensa koreografi on sen sijaan laittanut vatkaamaan hassunkuriset töyhdöt päissään ja saanut ne näyttämään älyvapailta sätkyttelijöiltä.

Masilo oli jo ehtinyt poistua, kun mieleeni tuli kysymys: tiedotteen mukaan hän haluaa käsitellä teoksellaan rasismia, mutta oliko sen tarkoitus olla myös rasistinen? Toisin sanoen: voisiko valkoinen koreografi näyttää mustat hahmonsa yhtä alentavassa valossa?

Seuraavana päivänä televisiosta tuli brittiläinen sarja Becky & Steve. Se on hulvaton ja palkittu komedia, joka tapahtuu huumorimies Steven sekaisessa kämpässä.

Tässä jaksossa kaverit olivat kokoontuneet katsomaan jalkapalloa. Pelin edetessä Steve lohkaisi, että mustat ovat aina hauskoja. Sohvilla lötköttäneet valkoihoiset kaverit pöyristyivät: ”Steve, olet rasisti! Ei ihmistä voi luokitella hauskaksi vain ihonvärin takia.” Keskustelu keskeytyi, kun yksi pojista sai puhelun uudelta tyttöystävältään. Tämä liittyi hetkeä myöhemmin katsomoon. Tyttö oli musta.

Hän istui valkoisten miesten väliin sohvalle. Tytölle kerrottiin Steven rasistisesta kommentista, johon tämä totesi Steven olevan oikeassa: mustat ovat hauskempia, mutta vain siksi, että valkoiset ovat niin tylsiä. Sitten hän nauroi pitkään hauskalle jutulleen.

Muut istuivat naamat valkoisina hiljaa. Ketään ei naurattanut, mutta ei heille myöskään tullut mieleen kutsua tyttöä rasistiksi.

Ehkä he ajattelivat, että rotunsa takia syrjityille pitääkin sallia rasistinen kevythuumori.

Asiat voi nähdä niin monella tavalla. Pari päivää myöhemmin olin helsinkiläisessä kahvilassa. Siinä suklaakakkua syödessäni satuin juttusille mustan tytön kanssa, jonka äiti on aasialainen ja isä musta amerikkalainen. Hänen isänsä sukupolvi ei saanut käydä samaa koulua valkoisten kanssa, puhumattakaan isoisästä, joka ei voinut edes kävellä samalla jalkakäytävällä kuin valkoihoiset.

Tyttö totesi, että luulisi hänen itsensä ymmärtävän jotain rasismin hirveydestä, mutta ei. Häntä luullaan kuulemma Suomessa usein thaimaalaiseksi, eikä hän pidä siitä. Arvaatteko miksi?

”Pelkään, että minua pidetään hierontapaikkojen työntekijänä.”

Sitten tyttö lisäsi:

”Ikävä myöntää, mutta taidan ajatella Suomessa asuvista thaimaalaisista naisista vähän rasistisesti.”

Onpas tämä rasismin maailma monimutkainen, ei ollenkaan mustavalkoinen.

Parin päivän aikana olin törmännyt rasismiin, jota en ollut tullut ajatelleeksikaan. Kantasuomalaisessa ympäristössä saattaa ajatella, että rasismin ikeen alla eläneet olisivat jotenkin jalostuneet paremmiksi ihmisiksi kuin heidän sortajansa.

Mutta onko sittenkin niin, ettei kärsimys jalosta eikä ihonväri erota?