Kun suomalainen saksaa puhui

Yhtäkkiä illallisten emäntä joutui naurunalaiseksi. Hän oli sanonut jotain, joka sai hänen teini-ikäiset lapsensa tekemään hänestä pilaa. Teinien kavereitakin alkoi naurattaa.

Berliiniläiskodin ruokapöydän ääressä istui saksalaisia, turkkilaisia – ja meitä suomalaisia. Puhuimme saksaa, sillä sitä ymmärsivät kaikki.

Kysyin suomalaiselta emännältä, miksi hänelle naurettiin, kun en ollut kuullut keskustelua. Ystäväni kertoi, että lasten mielestä hän puhuu saksaa hassusti.

Siis mitä? Nainen on lukenut saksaa Suomessa, asunut Saksassa lähes 20 vuotta ja käynyt siellä yliopiston. Hän hallitsee kieliopin, lausuu kieltä kauniisti, tietää kaikki sanat – jopa käsiraudat ja kahlitsemisen. Älkääkä nyt kysykö, missä yhteydessä tällainen sanastonhallinta kävi ilmi.

Saatoin hieman kuohahtaa. Saatoin sanoa teineille, että tuo on huonoa käytöstä ja kuunnelkaa Sami-setää, Onkel-Samia. Tässä on teille huonoa saksaa.

Teinejä alkoi nolottaa. He selittivät, etteivät he pahalla, mutta kun äiti lausuu väärin r-kirjaimen. Se ei lorise kurkussa niin kuin oikeilla saksalaisilla.

Me lapsettomat olemme loistavia kasvattajia – sehän tiedetään – joten päätin pistää teinit järjestykseen vielä ennen jälkiruokaa.

Teini-ikään kuuluu toki se, että äiti on tyhmä, isä on tyhmä, heitä pitää hävetä eivätkä he osaa tehdä tai sanoa mitään oikein. Mutta suomalaisten vaivalla hankitulle kielitaidolle ei naureta, ainakaan silloin, kun pöydässä istuu Onkel-Sami.

Sillä Onkel tietää, millaista kidutusta kielen opiskelu voi olla.

Oli kesä 1986. Istuin Kallion lukion rehtorin huoneessa. Lukio oli erikoistunut ilmaisutaitoaineisiin, ja sinne oli pitkä jono. Siksi rehtori haastatteli potentiaaliset opiskelijat.

Minulle on jäänyt mieleen yksi rehtorin kysymys: ”Aiot jatkaa saksan opiskelua lukiossa, kuinka hyvä olet saksassa?”

Jo ensimmäisellä tunnilla ymmärsin, miksi rehtori oli udellut asiaa. Saksanopettaja Frau Pitkänen oli kuin arjalainen vankileirin johtaja. Tunnilla ei viitattu, koska Frau esitti kysymyksensä milloin kenellekin. Siten varmistettiin, että kaikkien oli luettava läksyt. Toinen erikoisuus oli oppikirjan ääneen luku. Yhden tavatessa tekstiä muut alleviivasivat virheellisesti lausutut sanat ja luettelivat ne sitten ääneen.

Näin karsiutuivat virheet ja ehkä myös oppilaat, joilla ei ollut mahdollisuuksia kirjoittaa laudaturia.

Mutta minä rakastin Frau Pitkästä. Hän oli uljas ja tyylikäs ilmestys, jonka täydellisten muotojen salaisuus olivat korsettimaiset alusvaatteet ja läpi vuoden jatkunut pyöräily. Perjantaisin Frau herkutteli syömällä Mövenpick-jäätelöä, ja sunnuntait hän vietti paastoten ja vettä juoden.

Jos ei senkaltainen luonteenlujuus tee vaikutusta 16-vuotiaaseen teinipoikaan, mikä sitten?

Istuin eturivissä ja sain kaikista kokeista nelosen. Ensimmäisen kurssin jälkeen Frau kysyi, haluaisinko tulla vasta lukiossa saksan opiskelun aloittaneen ryhmän tunneille. Menin mukaan ja kuudessa viikossa opimme Fraun opastuksella koko yläasteen oppimäärän.

Lukion jälkeen lähdin töihin hiihtokeskukseen Itävallan Alpeille ja vaihto-opiskelin Leipzigin yliopistossa. Pärjäsin, Frau Pitkäsen metodien ja harjoitusten ansiosta.

Ja nyt, 20 vuoden tauon jälkeen, pääsin Berliinissä jälleen puhumaan saksaa. Olimme juuri keskustelleet suomalaisesta koulutusjärjestelmästä ja juoruilleet kaupungin taidepiireistä, kun emäntä joutui naurunalaiseksi.

Koska sodassa ja teinien kasvatuksessa hyökkäys on paras puolustus, kysyin naurajilta, montako kieltä he hallitsevat. Väittivät osaavansa kolmea. Sen jälkeen tiedustelin emännältä, montaako kieltä hän puhuu. Viittä.

Teinit hiljenivät. Aikuiset vastaan teinit 1–0!

Jos jälkiruoka ei olisi juuri saapunut eteemme, olisin lyönyt pöytään vielä Frau Pitkäsen kielipoliittisen filosofian ytimen:
Frau tapasi sanoa, että harjoitus tekee mestarin mutta suomalaisen puheesta pitääkin kuulua hänen kotimaansa. Se ei ole häpeä vaan kunnia-asia.

Danke!