Kolumnit

Kuule, tässä sulle hyvä vinkki

Teksti:
Kaarina Hazard

Siinä se on, vinkki. Siinä taas. Siinä aina, joka päivä, joka numerossa, aina naaman edessä, tuossa noin, hollilla. Vink vink. Ei kuitenkaan mikään iloluontoinen, silmää iskevä kepposhoksaus, vaan oikea kelpo vinkki, joka tähtää elämän johdonmukaisempaan, rationaalisempaan ja tehokkaampaan toteuttamiseen. Vinkki.

Kuule, tässä sulle hyvä vinkki

Miten pysyä sovussa, miten estää hikoilu, miten korjata sukkahousunpako, miten saada rahat riittämään, tehdä puuro aamuisin näpsäkästi. Eikä siinä mitään. Vinkkihän on periaatteessa kiva. Sehän yrittää auttaa.

Ja että kun, kuule, tästä otat vinkin, niin jo lähtee luistamaan parisuhde, arki, ruoanlaitto, vanhemmuus, what ever. Tällä tavalla kuule. Tällä tavalla tekisit tuonkin paremmin. Tällä tavalla saisit irti enemmän, maksaisit vähemmän, olisit paremmin. Vinkki, periaatteessa kiva, käytännössä sietämätön.

Vinkkien ongelma on se, etteivät ne osu. Ne eivät osu koskaan. Ja se taas johtuu siitä, että vinkkailu tapahtuu etukäteen, kuvitelluissa olosuhteissa, jotka eivät koskaan ole samat kuin todelliset olosuhteet.

Vinkki tulee tuolta jostakin, tuolta kaukaa, ei tästä mikä nyt ja tässä on käsillä. No kato teet etukäteen pakkaseen! No kato suunnittelet koko viikon! No kato aloitat jo edellisiltana! No kato viet mennessäs ja tuot tullessas! Tällä tavalla kätevästi, näin!

Vinkki on sietämätön, koska juuri ratkeamat, repeämät, päällekkäisyydet tuottavat vinkin tarpeen, mutta sitä vinkki ei ota huomioon.

Tietenkin tekisin pakkaseen, mutta kun pakkanen on rikki! Tietenkin suunnittelisin koko viikon, mutta kun koko perhe oksentaa! Tietenkin aloittaisin jo edellisiltana, pahvi, mutta kun edellisiltana on vanhempainilta!

Kai sitä nyt puoli-idioottikin osaa sommitella, että koiran kanssa kun lähden ulos, vien mennessäni roskat, käyn kattomassa pyykkituvan vapaat ja siinä mennessäni kannan kuopuksen menopelin viimein pyöräsuojaan. Mutta sitten roskapussi repeää kiveykselle, avain on kotona, pyörä on viety ja koira ehti kusaista rappuun.

Ja tässä, kun niitä vinkkejä todella tarvittaisiin, että miten tästä eteenpäin, missä järjestyksessä ja keneltä minä ensin anteeksi pyydän, joku prioriteettiehdotelma tähän ja aika pian kiitos, niin siinä se vinkki seisoo, mykkänä, viheltelee yläilmoihin, ei sillä ole mitään tarjottavaa, häälyy taustalla, yhtäkkiä ottaneena moitteen muodon.

Olisit ottanut vankemman pussin, vienyt pyörän suojaan ennen lunta, kattonut ees taskusi ennen kuin oven suljet ja kaiken kaikkiaan lähtenyt aiemmin. Niin, vinkki, sen luonne on uhkaus, etukäteinen muistutus siitä miten käy, jos et ajoissa ja kunnolla. Vinkki, nimittäin, olettaa, ettei koskaan tapahdu mitään.

Vinkki on se suittu isosisko, joka jälkikäteen kertoo, miten kaikki olisi alun pitäenkin pitänyt tehdä, aivan kuin sinä et itse sitä olisi tiennyt, mutta kun tähän tuli nyt kaikenlaista väliin. Ja tätä kaikenlaista vinkki ei ota huomioon, koska vinkki elää maailmassa, jossa asioilla on mahdollisuus mennä sulavasti ja oikein, kunhan vaan asialla on kyllin skarppi ja levännyt henkilö, joka sinä – ajatella! – et koskaan ole.

Neuvo sen sijaan. Vaikka synonyymisanasto muuta väittää, neuvo on vinkin vastakohta. Siinä missä itseään täynnä oleva vinkki etukäteen kertoo, miten puurokattila ei koskaan pala pohjaan, neuvo tulee paikalle vasta, kun karsta jo lilluu fairyvedessä. Neuvo, siinä se on vieressä, rauhallisena, ei katso silmiin, vaan kattilaan ja topakoin ottein tarttuu johonkin tavalliseen niin kuin soodaan, ripottelee sen, laittaa likoamaan, rapsuttelee epäinnovatiivisesti.

Kun vinkiltä kysyy, että mistä lamppu, hanakasti se sen kertoo; neuvo sen sijaan tulee paikalle polttimo kainalossa, alkuperäistä parempi, himmeä ja kaunis, sanaa sanomatta vaihtaa sen, ja sitten lausuu, että minäpä tästä jo menen.

Siinä missä vinkki on uusi keksintö, on neuvo koeteltu keino. Vinkki kertoo edeltä, neuvo tarttuu jo sattuneeseen, ja se on neuvon armo. Neuvo tulee paikalle, kun sitä tarvitaan, vinkit sen sijaan, ne ovat riesanamme aina.

X