Rosa Meriläisen kolumni: Miten olla ystävän tukena surun hetkellä?

Yksi ystävättäristäni perusti syöpäsairaan kaverin tukijoukoille Whatsapp-ryhmän. Siellä jaettiin tiedot potilaan voinnista ja mielialoista. Mikä tärkeintä, siellä organisoitiin potilaan tuki siten, ettei hänen tarvinnut olla päivääkään, ei yötäkään yksin. Ruoanlaitto ja kaupassakäynti jaettiin samassa ryhmässä.

Toiselle ystävättärelleni perustettiin perhettä kohdanneen raastavan surun vuoksi tukiryhmä Facebookiin ja Meal Train -app, jonka avulla läsnäolo, ruokahuolto, siivous ja muu apu järjestettiin. Lukuisa joukko ystäviä, jotka muuten olisivat voineet kokea vaikeaksi löytää tapaa hienotunteisesti kysyä kuinka olla avuksi, saivat selvät ohjeet siitä, miten parhaiten toimia ja millaista apua perhe kaipaa.

On sitten kyse yksityisestä tai yhteiskunnallisesta asiasta, useimmat haluavat olla hyödyksi eli tehdä jotain merkityksellistä toisten auttamiseksi. Meitä estää vain se, ettei itselle sopivaa tapaa ole aina helppo löytää. Nuorempana ihailin Suomi-filmien ja kirjojen kuvaamissa vanhoissa tavoissa sitä, miten määrämuotoisesti toimittiin kuolemantapauksissa: oli suru- ja kyläilysäännöt. Eivät ne ole tietysti kokonaan kadonneet, mutta hyvien toimintatapojen selvittäminen ei ole ollut yksinkertaista.

Tuntuu, että vasta näin keski-iässä olen alkanut oppia, mitä sanoa ja tehdä. En nyt väitä, että olisin ollut kaksikymppisenäkään aivan tomppeli. Olen mennyt sairaalaan katsomaan kuolevaa työtoveria sen sijaan, että olisin jäänyt kotiin voivottelemaan omaa voimattomuuden tunnettani. Olen osannut lähettää adressin ex-poikaystävän hautajaisiin. En ole mennyt sairaan viereen itkemään sitä, miten pahalta minusta tuntuu, vaan kuunnellut toisen murhetta. Mutta aivan liian monesti toisen ihmisen suru tai sairaus ovat olleet niin isoja peikkoja, että antamani tuki on jäänyt kertaluontoiseksi. Olen jälkeenpäin liian monta kertaa joutunut murehtimaan, etten kiireitteni ja ymmärtämättömyyteni vuoksi ollut ystävän tukena niin kuin haluaisin minua hädän hetkellä tuettavan.

Siksi olen hyvin kiitollinen nykyisestä tavasta organisoida yhteisön tuki. Minulla on tällekin viikolle yhteisessä kalenterissa merkintä illasta, jolloin menen siivoamaan tukea tarvitsevan ystävän asunnon, ja päivästä, jolloin vien hänet sirkukseen.

Eräs lapsensa vuosia sitten menettänyt ystävä koki, että suurimman surun keskellä osa ihmisistä vain katoaa ympäriltä, koska he eivät tiedä, mitä sanoa tai tehdä. Hänen neuvonsa oli tukeutua käytöstapoihin: aina voi välittää osanoton ja surunvalittelut. Tuttavapiirin ei tarvitse osata lausua taikasanoja, joilla suru poistuu. Sekin on ihanaa, jos joku sanoo, että hän on tässä ja valmis auttamaan.

Näyttävimmät katoamistemppuni olen tehnyt tavanomaisissa tilanteissa: erokriiseissä ja vauva-arjissa. Jotenkin sitä on kai itselleen selittänyt, että ei minua tarvita. Kunpa voisin sanoa ottaneeni aina selvää, että tämä pitää paikkansa.

Koomikko Ruby Wax on kirjoittanut häpeästä ja myötätunnosta viisaan ja hauskan kirjan How To Be Human yhdessä mindfulnessmunkin ja aivotutkijan kanssa. Teoksessa aivotutkija kertoo, että emotionaalinen kipu aktivoi aivoissa aivan samat alueet kuin fyysinen kipu. Jos suru sattuu kuin tikarilla mahaan iskettäisiin, aivot todella toimivat kuin vatsaan olisi isketty tikari. Kipu on sama.

Myötätunnosta taas tiedetään, että sitä on kahta lajia. Vähemmän tunneälyä vaativa ponnistelu on kuvitella, kuinka itse toimisi ja tuntisi toisen tilanteessa. Enemmän elämänkokemusta ja ymmärrystä vaatii se, että osaa todella asettua toisen ihmisen saappaisiin. Tuntea hänen tuskansa. Kaunokirjallisuus tutkitusti kehittää tätä kykyä, sillä tarina auttaa samastumaan toiseen ihmiseen paremmin kuin pelkkä tieto.

Uskon siihen, että olemalla läsnä toisten ihmisten murheissa voi oppia ymmärtämään erilaisia elämänkohtaloita ilman, että täytyy itse välttämättä omassa elämässään käydä läpi kaikkia samoja tragedioita. Me näemme ystävän kivun, me ymmärrämme sitä ja haluamme lohduttaa. Näin toimii ihmisyys.