Jyrki Lehtola

Lasinen lapsuus

Teksti:
Jyrki Lehtola

TV1:llä alkoi uuden vuoden kunniaksi ohjelma 100 päivää ilman viinaa. Ohjelmassa päästään seuraamaan televisiosta tuttuja ihmisiä saavuttamassa suuria sillä, että eivät tee jotain. Kuten useat hämmentyneet ideat, 100 päivää ilman viinaa synnytti sosiaalisessa mediassa seurausilmiön, jossa päätettiin, että mä kanssa ilman viinaa, koska Ylessäkin.

Lasinen lapsuus

Jonkinlainen ajankuva 100 päivää ilman viinaa kai on. Meidän on saavutettava jatkuvasti enemmän todistaaksemme olemassaolomme, mutta koska uusiin korkeuksiin kurkottaminen muuttuu koko ajan vaikeammaksi, saavuttamiseksi kelpaa nykyään se, että ei saavuta, että lopettaa jonkin asian tekemisen.

Puuttumatta itse ohjelmaan en ymmärrä sen taustalla olevaa ajatusta.

En ymmärrä, miksi olla sata päivää ilman viinaa. Ymmärrän, että on tärkeää olla juomatta, jos juomisellaan aiheuttaa tuskaa. Muuten en ymmärrä, miksi olla juomatta.

Keskiluokkaiseen kirjahyllyperheeseen syntyneenä minulla oli 70-lukulainen lapsuus, jota nykyään kutsuttaisiin lasiseksi, koska haluamme yhä näkyvämmin korostaa suojelevamme lapsiamme niiltä uhkatekijöiltä, jotka meille olivat osa normaalielämää.

Harvoja vanhempien ystäviä tapasin lapsuudessani koskaan niin, että heillä ei olisi ollut alkoholia veressään. Päihtyneet aikuiset harhailivat juhlissa pitkin kotiamme ja minä päädyin humalaisten aikuisten koteihin harhailemaan, koska tuolloin ei lasta viety hoitoon vain siksi, että aikuinen kohtaa viinilasin.

En kärsinyt lapsuudessani aikuisten alkoholinkäytöstä. Alkoholi muutti aikuiset puheliaiksi, huumorintajuisiksi, leikkisiksi ja jopa viisaan tapaisiksi, ja kun minut oli laitettu illalla nukkumaan, makasin usein tunteja kuuntelemassa sängyssäni aikuisten humalaisia tarinoita.

Alkoholi sai aikuiset osoittamaan myös minua kohtaan uutta mielenkiintoa. Humalainen näytelmäkirjailija halusi kuunnella juuri ilmestynyttä Pelle Miljoonan esikoisalbumia. Päihtynyt toimittaja ilmoitti, kirjahyllyyni katsahdettuaan, että Kurt Vonnegut ei ole oikea kirjailija, vaan viihdyttäjä, ja humaltunut näyttelijä istui huoneessani hämmentävän kauan kysellen minulta eri asioista käydessään läpi levyhyllyäni.

Vastaavanlaisen lasisen lapsuuden olen pyrkinyt tarjoamaan perheellenikin.

Minut saa huomattavasti helpommin houkuteltua pelaamaan lautapelejä, jos olen juonut lasin viiniä. Toisen lasin jälkeen ehdotan vielä yhtä pelierää, koska viini saa näkemään tarkemmin asioiden mittasuhteet: ei tässä ole itse asiassa kiire muuallekaan.

Tyttäreni saa tulla mukaan juhliin, joissa aikuiset juovat alkoholia, koska kaikkien vaarojen, uhkakuvien, väkivallan, riitelyn ja juoppohulluuskohtausten taakse unohtuu yhä useammin se, että alkoholi saa aikuiset hyväntuulisiksi, uteliaiksi ja vapautuneemmiksi istumaan lapsen seurassa hölisemässä hölmöjä.

Tyttäreni elää omaa 70-lukulaista lapsuuttani uudestaan, ja vaikka hän on varmasti kärsinyt luonteeni takia, en usko hänen kärsineen alkoholinkäyttöni takia, se on pikemminkin lujittanut suhdettamme.

Alkoholi on arka aihe. Suomessa on eurooppalaisessa mittakaavassa hälyttävän paljon alkoholistiperheitä, joissa lapset joutuvat sosiaalihuollon piiriin, ja siksi oma alkoholikäsitykseni voi vaikuttaa nololta romantisoinnilta.

Ja koska alkoholi aiheuttaa niin paljon hätää, me puhumme siitä nykyään varmuuden vuoksi aina pahimman mahdollisen skenaarion kautta. Me korostamme raivoavaa kännistä isää, ongelmansa viinipulloihin hukuttavaa äitiä, itkeviä lapsia, emme naapurin perhettä, jolla on taas iloisen kosteat pihajuhlat.

Raivoavan känni-isän on syytä tehdä jotain juomiselleen, koska se aiheuttaa kärsimystä. Itse en näe syytä olla sataa päivää juomatta, sillä se tekisi perheeni elämästä vain tylsempää: siinä se taas istuu tärkeänä kirjan tai läppärin edessä ja luulee raukka saavansa aikaan jotain muillekin kuin omalle ohuelle itselleen merkittävää.

Alkoholi voi olla kaiken pahan ohella myös terveellinen suhteellistaja. Lasillisen jälkeen et ole enää niin tohkeissasi omasta paikastasi maailmassa, suljet sen läppärin, katsot ympärillesi, kaadat toisen lasin ja kysyt: Haluaisiko joku pelata myllyä, 70-luvun lautapeliklassikkoa?

Jyrki Lehtola

Jyrki Lehtola on helsinkiläinen kirjoittaja, joka nauttii pysähtymisestä liikennevaloihin.

Anna Jyrkille palautetta: lehtola@dlc.fi

Jyrkin aiemmat kolumnit löydät täältä

X