Laura Honkasalo

Laura Honkasalon kolumni: Kun vaari taisteli

”Miksi olen jättänyt menneisyydestä kertomisen koulun vastuulle, vaikka tunnen omien isovanhempieni sotakokemukset?” kysyy Laura Honkasalo kolumnissaan.
25.7.2019 Teksti: Laura Honkasalo

Kun synnyin, sodan loppumisesta oli vain 25 vuotta. Sodan perintö vaikutti: Koulussa luettiin YK:n ihmisoikeuksien julistusta, joka oli laadittu 1948. Oli rauhankasvatusta, ja lapsillekin kerrottiin ydinsodan uhkasta. Keskitysleireistä kuulin jo alakoululaisena.

Tutkimusten mukaan sodan perintö vaikuttaa sukupolvien päähän. Sosiologit ja psykologit puhuvat siirtymätaakasta. Isovanhempieni sukupolvi koki sodan, ja trauma siirtyy eteenpäin. Sen huomaa jo siitä, miten hankalaa suomalaisille on puhua vaikeista asioista.

Sota-aikaan piti mennä porskuttaa, ja vaikeista kokemuksista ja ahdistuksesta puhuminen oli kiellettyä ihan virallisesti, koska se olisi voinut rapauttaa moraalia. Sitten tuli jälleenrakennuksen aika ja taas paahdettiin puhumatta. Monilla rintaman kauheuksia kokeneilla miehillä ei ollut ketään, jolle puhua kokemuksistaan.

Vuonna 1945 syntynyt omainen kertoi minulle kuulleensa keskitysleireistä vasta 20-vuotiaana. Hän oli vihainen: miksi aikuiset eivät olleet sanoneet mitään?

Nykyään holokaustista kerrotaan koulussa, mutta entä oman suvun sotakokemukset?

Harrastan sotahistoriaa, mutta en ole koskaan puhunut lasteni kanssa isovanhempieni sotakokemuksista. Iän karttuessa myös suvun juuret luovutetussa Karjalassa ovat alkaneet kiinnostaa. Kävin lasten kanssa Sortavalassa ja Impilahdella kun he olivat pieniä, ja haluaisin tehdä saman matkan uudelleen nyt, kun he ymmärtävät enemmän.

Harrastan sotahistoriaa, mutta en ole koskaan puhunut lasteni kanssa isovanhempieni sotakokemuksista.

Ajattelen sotaa paljon. Olen lukenut natsismista ymmärtääkseni sekä toisen maailmansodan tapahtumia että fasismin uutta nousua. Minua ahdistaa valtavasti se, että Suomessakin on tahoja, jotka ovat valmiita heittämään ihmisoikeuksien julistuksen ja kehitysavun roskiin. Heidän mielestään ihmisoikeuspuhe ja solidaarisuus ovat lässytystä, jokaisen yksilön on huolehdittava ensin sekä omasta että kansansa edusta. Ihminen nyt vain on luonnostaan itsekäs. Rotuhierarkiaa ja eugeniikkaa kannatetaan taas avoimesti.

Mutta miten kertoa näistä asioista omille teini-ikäisille lapsille? Miten selittää nuorille, mitä natsismi on, kun en itsekään kunnolla ymmärrä sitä?

Omaa lapsuuttani väritti politiikka liikaakin: pelkäsin hysteerisesti ydinsotaa, lainasin kirjastosta aihetta käsitteleviä kirjoja ja ahdistuin vain lisää. Aikuisten mukaan Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan saattoi koska tahansa painaa punaista nappia ja aloittaa ydinsodan. Neuvostoliitto ei tietenkään aloittaisi, mutta pakkohan sen olisi puolustautua. Minulle kerrottiin Hiroshimasta, jonne Yhdysvallat pudotti atomipommin toisen maailmansodan aikana. Sellaista ei saanut enää tapahtua, siksi oli tärkeää, että lapsetkin lähtivät rauhanmarssille.

Lähimenneisyydessä olivat talvisota ja jatkosota, holokausti ja koko toisen maailmansodan kauheus, lähitulevaisuudessa ehkä räjähtäisi ydinpommi. Ei ihme, jos pelotti.

Yleensä puhun lapsilleni asioista suoraan, mutta en tiedä, miten alkaisin puhua heille sodasta. Omassa lapsuudessani sodasta ja holokaustista puhuttiin sankarillisten selviytymistarinoiden kautta. Keskitysleirivangit kokivat hirveyksiä, mutta säilyttivät ihmisyytensä ja moraalinsa. Suomi taisteli urheasti, sotalesket kasvattivat lapsilaumat valittamatta. Pinnan alle jäi valtavasti tarinoita mielenterveysongelmista ja henkisestä hajoamisesta.

1900-luvun maailmansotia seurasi lyhyt humaanisuuden aika, joka näyttää nyt tulleen päätökseen. Miten osaisin kertoa lapsilleni, mitä itse ajattelen näin suurista kysymyksistä?

Kuitenkin nuorten harteilla lepää vastuu paremman maailman rakentamisesta. Miten he pystyvät siihen, jos he eivät saa tietoa menneisyydestä? Ja miksi olen jättänyt menneisyydestä kertomisen koulun vastuulle, vaikka tunnen omien isovanhempieni sotakokemukset? Lapsena tapasin kommunisteja, jotka olivat kokeneet sisällissodan, ja toisia, jotka olivat olleet jatkosodan aikana turvasäilössä, siis vankilassa poliittisen vakaumuksensa takia.

Vaikka lapsuuteeni kuului ydinsodan pelko, poliittinen lapsuus antoi silti eväitä käsitellä ja käsittää asioita. Tiedonjanoni oli kova, lukiossa luin kasoittain keskitysleirikuvauksia. Poliittinen kasvatus opetti, että historia vaikuttaa nykyhetkeen ja että menneisyyden tapahtumista kerrotaan monista eri näkökulmista. Isovanhempieni näkökulma oli eri kuin vasemmistolaisilla vanhemmillani.

Ehkä aloitan kertomalla lapsilleni siitä, miten isoäitini joutui vastavalmistuneena sairaanhoitajana suoraan talvisotaan. Hän ei ollut paljon omia teinejäni vanhempi.

Lue kaikki Laura Honkasalon kolumnit täältä!

Lue myös

Suosittelemme