Laura Honkasalon kolumni: Tuijotin sun herkkupoveen

Pikkulapset näkevät puhelimistaan pornoa ja alakoululaisten pop-idolit hoilottavat vihjailevia biisejä. Ennen kaikki oli paremmin! Vai oliko?

Monelle 1980-luvulla kasvaneelle tytölle on jäänyt mieleen aikakauden tunkkainen seksismi ja huumoriksi verhottu naisviha, jonka vaikutus tuntuu vielä keski-iässä. Tuolloin radiossa hoilattiin, että niin mahtava peräsin ja pulleat purjeet ja minulle hän melkein antautui. Juice lauloi tuijotin sun herkkupoveen ja Markku Aro, että jestas sentään, mitkä rinnat.

Jukeboxeista kaikui läähätän ja läkähdyn, naulaan ja naputan sekä fiilaten ja höyläten. Samantha Fox kimitti touch me ja aikuiset miehet menivät sekaisin kuullessaan, että povikaunotar oli tulossa Nilsiään esiintymään. ”Täytyyhän NE nähdä”, he intoilivat toisilleen.

Sovinistinen huumori oli lapsuudessa vastassa kaikkialla. Koko perhe katsoi Spede Showta ja Turhapuro-elokuvia. Benny Hill tuijotti povekkaita naisia kieli ulkona suusta.

Iltapäivä- ja viikkolehdissä oli pikkutuhmia pilakuvia ja sarjiksia. Aikuisten illanistujaisissa kerrottiin sovinistisia vitsejä.

Muistan valtavan häpeän, kun joku kylässä ollut setä kommentoi, että ”säkin olet sitten alkanut kasvattaa tissejä”. Sekään ei ollut outoa, jos perhetuttavat puristelivat teinityttöjä pepusta tai miesopettaja kertoi härskejä juttuja.

Seksi tuntui olevan aikuisille tuolloin jotain tunkkaista, noloa ja hihityttävää. Yhdyntää nolompaa oli vain itsetyydytys.

Homous oli rikollista, lesboudesta hädin tuskin puhuttiin. Kuukautiset olivat jotain kammottavaa ja likaista. Yläasteella pojat kiusasivat menkoista ja kourivat tyttöjen rintoja. Pienirintaiset olivat jatkuvan pilkan kohteena.

Samantha Foxin ja Sabrinan suosio osoitti, että puskureiden piti olla suuret. Koulun seksuaalivalistus oli alkutekijöissään, eivätkä vanhemmatkaan tienneet, mitä sanoa. Tyttö sai huoran leiman, jos seksuaalisuus kiinnosti vähänkin.

1980-luvun tytöt kasvoivat ristiriitojen keskellä. Toisaalta naisellisuutta edustivat Samantha Fox ja Barbie-nuket, toisaalta elämässä ei päässyt eteenpäin, jos ei pukeutunut maskuliinisesti jakkuihin, olkatoppauksiin ja laskoshousuihin, kuten mediassa esiintyvät naisjohtajat.

Sodanjälkeisen sukupolven naisille, meidän äideillemme, opetettiin, että naisellisuus on humpuukia ja kauneudenhoitoon riittää Vitalis. Huulipuna oli turhuutta, kun piti saada sotakorvaukset maksettua.

Naiseksi kasvaminen aiheutti häpeää, koska ajan ilmapiiri oli niin sovinistinen. Minua nolotti jopa deodorantin käyttäminen. Rintaliivejä aloin käyttää vasta parikymppisenä. Kun olin kaverin luona yökylässä, raahasin käytetyt terveyssiteet kotiin, koska en kehdannut laittaa niitä kyläpaikassa roskikseen.

Meikkaamisen aloitin vasta 25-vuotiaana, koska halusin vaikuttaa älykkäältä. Eihän älykkö voinut kiinnostua huulipunista ja hajuvesistä!

Toki tuolloin korostettiin, että tytöt pystyvät samaan kuin pojat. Tytötkin voivat olla hyviä matematiikassa ja teknisissä töissä ja ruveta avaruuslentäjiksi! Meikit, Voguen lukeminen ja vaatteiden ompeleminen sen sijaan olivat turhuutta.

1980-luvun seksismi ja nuhruinen pikkutuhmuus tiivistyivät 1990 niin sanottuun Tupolevin veljesten korttiskandaaliin. Joukko työmarkkinajohtajia, miehiä tietenkin, lähetti tasa-arvoasiain neuvottelukunnassa vaikuttaneelle Marianne Laxénille kortin, jossa luki ranskaksi eläköön miehet. Pilakuvassa nainen laskeutui jalat harallaan, rintaliivit laskuvarjona, kohti sojottavia peniksiä.

Olin korttiskandaalin aikaan parikymppinen. Tapaus tuntui ahdistavalta ja tunkkaiselta. Ei väliä, miten pitkälle nainen pääsisi urallaan, sovinistit olivat valmiina nöyryyttämään.

Kasvaminen naiseksi keskellä muka-hupaisaa naisvihaa on vaikuttanut itsetuntoon voimakkaasti.