Laura Honkasalon kolumni: Ajatus ikuisesta onnellisuudesta masentaa

Hautausmaalla on aamupäivällä hiljaista. Polun päässä kumarainen vanhus katoaa hautakivien lomaan. Arkipäivän kiire ja meteli jäävät kauas.

Kävelen usein työhuoneelleni Hietaniemen hautausmaan kautta. Välillä ajattelen, etten tarvitse meditaatiota tai mindfulnessia, koska voin käydä hautausmaalla. Se muistuttaa, että kaikki on katoavaista. Uskoo sitten Jumalaan, luonnontieteisiin tai molempiin, selvää on, että ihmiselämä on kovin lyhyt eikä jäljelle jää melkein mitään.

Lehdissä kerrottiin papista, joka kutsui yksinäisen vainajan siunaukseen koululuokan. Tämä herätti monenlaisia mielipiteitä. Jotkut kyynelehtivät liikuttuneina, toiset ärtyivät: Entä jos kyseinen henkilö halusi kuolla yksin? Vainajan tahtoa pitää kunnioittaa!

Suomalainen yhteiskunta on nykyään hyvin epäkristillinen, silti vainajan tahtoa pidetään tärkeänä. Jos elämä ei jatku kuoleman jälkeen, mitä väliä on, istuuko siunausta kuulemassa joukko koululaisia?

Tai jos uskotaan perinteisesti, että maallinen vaellus on ohimenevä vaihe ja oikea elämä alkaa kuoleman jälkeen Kristuksen tykönä, onko silloinkaan väliä sillä, kuka siunaustilaisuuteen tulee?

Lapsia ei saisi viedä hautajaisiin, saavat vielä painajaisia, jotkut sanoivat. Kun isoisäni kuoli, kuopukseni oli kolmivuotias. Minulle oli itsestään selvää, että otan hänet hautajaisiin mukaan.

Selitin lapsilleni, että jotkut uskovat iankaikkiseen elämään Jumalan valtakunnassa, jotkut siihen, että elämä loppuu kertarysäyksellä. Päiväkoti-iässä lapset valitsivat ensimmäisen vaihtoehdon.

Hautuumaalla kulkiessani olen usein miettinyt ajatusta iankaikkisesta elämästä. Huolet, murheet ja sairaudet jäävät maalliseen elämään, kuolemanjälkeisessä ollaan iloisia ja onnellisia – ikuisesti. Ajatus tuntuu masentavalta.

Eikö ilo tunnu mitättömältä, jos vertauskohtana eivät ole alakuloiset ajat ja vastoinkäymiset?

Hyvin nuoresta asti minua ovat kiehtoneet eri aikakausien ja kulttuurien kuolemaan liittyvät tavat. Voisin lukea loputtomiin viktoriaanisesta kuolemaan liittyvästä etiketistä – surupuvuista, surukoruista ja kuolemaan liittyvästä kuvakielestä.

Suomalaisessa mytologiassa kiehtovat eritoten etiäiset, näyt, jotka ennustivat ihmisen kuolemaa. Lapsena kiehtoivat kummitukset. Valittujen Palojen teoksista luimme serkun kanssa rauhattomista vainajista ja meedioista, jotka saivat yhteyden tuonpuoleiseen. Kasvoin uskonnottomassa kodissa, ja Valittujen Palojen jutut vaikuttivat pieneen mieleeni varmaan liikaakin.

Lapsena ja nuorena kuolema kiehtoi, muttei oikeastaan liittynyt mitenkään minuun. Tykkäsin kiivetä puihin ja katoille, enkä voinut käsittää, miksi äiti huusi vihaisena, että heti alas sieltä katolta. Eihän minulle voisi mitään sattua, minähän olin minä. Äidin kuolema sen sijaan pelotti, hänhän oli jo tosi vanha, siis melkein neljäkymmentä.

Viimeksi lapsellinen asenne kuolemaan heräsi, kun isovanhempani menehtyivät. Tiesin toki, että kaikkien isovanhemmat kuolevat, mutta en silti olettanut, että niin kävisi myös minun mummilleni ja ukilleni. Eivät he voineet kuolla, hehän olivat olleet olemassa jo ennen minua!

Konmari-harrastajien keskustelupalstalla vainajien tavarat aiheuttavat paljon päänvaivaa, ahdistusta ja syyllisyydentuntoa. Isotädin vanha maljakko on kammotus, eikä sitä edes käytetä, mutta eihän sitä voi mitenkään viedä kierrätyskeskukseen, sama kuin veisi sinne omaisensa jalan.

Jotkut rivakat naiset ovat itse karsimassa omaisuuttaan, jottei perillisille jää suunnatonta urakkaa ja velvollisuudentunteita äidin rumista vaaseista.

Minua kauhistuttaa, miten reippaasti jotkut tuikkaavat nuoruuden päiväkirjansa tuleen: ”En todellakaan halua lasten lukevan typeriä nuoruuden ajatuksiani.”

Pappi, joka kutsui koululaiset vainajan siunaustilaisuuteen, sanoi kriittisille, että on hyvä kertoa omaisille, millaiset hautajaiset itse haluaa. Silloin vainajan tahtoa luultavasti kunnioitetaan.

Minusta tuntuu, että omien hautajaisten suunnitteleminen olisi rauhoittavaa. Vähän niin kuin mindfulness.