Kolumnit

Laura Honkasalon kolumni: Kuka kertoisi heikon naisen tarinan?

Rohkeat naiset ovat muuttaneet maailmaa, mutta miksi heikot naiset jäävät edelleen katveeseen? Miksi fiktiivisten naistenkin pitää olla vahvoja ja rohkeita? kysyy Laura Honkasalo.
21.3.2019 Teksti: Laura Honkasalo

”Romaani kertoo vahvan naisen tarinan”, kirjaesittely lupaa. Joko taas? Viime aikoina olen alkanut miettiä, miten käy heikon naisen tarinan. Lastenkirja Sankaritarinoita tytöille sisältää kertomuksia rohkeille naisille. Iltasatuja kapinallisille tytöille on ilmestynyt jo kahden kirjan verran. Suoratoistopalvelu tarjoaa naistenpäivänä tarinoita vahvoista naisista ja tytöistä, jotka muuttivat maailmaa. Mutta entä hiljaiset ja heikot naiset, jotka eivät muuttaneet maailmaa? Kuka kertoo heidän tarinansa? Pitääkö jokaisen tytön olla rohkea sankari?

On hienoa, että tytöille tarjotaan satuja, joissa prinsessa ei jää odottelemaan, että prinssi tulee ja pelastaa, pahimmillaan maagisen suudelman avulla. Elämme naisvihamielisiä aikoja ja on tärkeää, että tyttöjä rohkaistaan olemaan oma itsensä ja tähtäämään pitkälle. Mutta miksi naisen pitää aina olla vahva? Tuntuu, että erityisesti suomalaisnaisilta on kautta aikain vaadittu vahvuutta. Esiäitimme olivat heinänteossa minuutti synnytyksen jälkeen ja sotalesket äestivät peltonsa yksin.

Rohkeita, periksiantamattomia naisia on helppo ihailla. Englantilaiset suffragetit vaativat naisille äänioikeutta, vaikka heidät heitettiin vankilaan ja pakkosyötettiin, siis kidutettiin. Minna Canth ei tinkinyt tavoitteestaan, vaikka hän pilkattiin. Marie Skłodowska-Curie puursi laboratoriossa, vaikka naisilla ei uskottu olevan mitään tieteellisiä kykyjä. Rohkeat naiset ovat muuttaneet maailmaa, mutta miksi heikot naiset jäävät edelleen katveeseen? Miksi fiktiivisten naistenkin pitää olla vahvoja ja rohkeita?

Vahvasta naisesta on tullut kuristava klisee yhtä lailla kuin 1800-luvun nöyrästä, siveellisestä naisesta. Tuntuu, että kun pakkomiellettä vahvoista naisista pidetään yllä, jää kertomatta paljon tarinoita. Kaikki naiset eivät ole olleet, eivätkä ole nykyään, rohkeita sankarittaria. Kun naiset 1900-luvun alussa vaativat tasa-arvoa ja parempaa yhteiskunnallista asemaa, toiset naiset vastustivat. He olivat miesten kanssa samaa mieltä siitä, että naiset eivät kuuluneet politiikkaan tai edes yliopistoon. Kukapa ei rakastaisi tarinoita Ranskan vastarintaliikkeen rohkeista naisista? Harvemmin kerrotaan niistä ranskalaisnaisista, jotka hankkivat natsirakastajan selviytyäkseen. Haluamme samastua sankareihin, koska meitä pelottaa ajatus, että omat voimat ja rohkeus eivät riittäisi. Heikon tai pelkurin tarina pakottaa kohtaamaan samat piirteet itsessä.

Lukisin mielelläni myös heikkojen naisten tarinoita. Miksi niin monet naiset vastustivat naisten äänioikeutta? Miksi monet naiset edelleen myötäilevät miehiä? Toisaalta konservatiivinaiset voivat olla hyvinkin vahvoja. Luin yhdysvaltalaisesta Vanity Fair -lehdestä artikkelin opiskelijanaisista, jotka kannattavat Trumpia ja esimerkiksi vastustavat aborttia. He olivat kampuksella paarialuokkaa, jopa luennoitsijat pilkkasivat heidän mielipiteitään. Trump-lippis riittää siihen, että ihminen leimataan rasistiksi, vaikka tosiasiassa Trumpin äänestäjissä oli myös paljon värillisiä ja latinotaustaisia – ja naisia. Vaikka artikkelin naisten maailmankatsomus oli minulle vastenmielinen, ihailin sitä, että he pitivät kiinni periaatteistaan.

Vahva nainen tuntuu paitsi kahlitsevalta kliseeltä myös vääristelyltä. Jälleenrakennusajan nainen, joka kasvatti sotaleskenä lapsikatraansa yksin, on mielikuvissamme vahva, mutta oliko hänellä vaihtoehtoja? Nyky-Suomessa naiset saavat masennusdiagnooseja jopa tuplasti miehiin verrattuna (mikä tietysti johtuu osittain siitä, että naiset ovat valmiita hakeutumaan hoitoon). Kansainvälisten tutkimusten mukaan naisilla on myös enemmän ahdistushäiriöitä. Luultavasti monen vahvan naisen kuoren alla on masennusta ja ahdistusta. Sotaleskillä ei ollut edes sanastoa uupumisen ja alakuloisuuden selittämiseen.

Mutta miksi naisia edes pitää nimetä vahvoiksi? Miksi romaania pitää mainostaa vahvan naisen tarinana ja miksi leffafestari hehkuttaa tiedotteessaan, että tänä vuonna keskitytään naisenergiaan? Yksi lempielokuvistani on Paul Newmanin esikoisohjaus Rachel, Rachel vuodelta 1968. Joanne Woodwardin esittämä Rachel on ennen aikojaan vanhentunut hiljainen vanhapiika, joka asuu leskiäitinsä kanssa. Leffa kuvaa sympaattisesti nynnyä naista, joka ei ole koskaan saanut rakastaa. Elokuva osoittaa, että kaikenlaisten naisten tarinat ovat kiinnostavia, myös nynnyjen.