Kolumnit

Laura Honkasalon kolumni: Keski-ikäisenä minua epäilyttävät ihmiset, jotka julistavat olevansa hyviä

”Murrosikäisenä uskoin, että ihminen voi olla läpeensä hyvä kuten Gandhi tai Nelson Mandela. Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, että minusta ei tule ikinä läpeensä hyvää”, Laura Honkasalo kirjoittaa kolumnissaan.
26.7.2018 Teksti: Laura Honkasalo

Kun olin 12-vuotias, Helsingissä esitettiin Richard Attenborough’n elämäkertaelokuvaa Gandhista. Elokuva esitti ihmisoikeustaistelijan epäitsekkäänä pyhimyksenä, joka ei turvautunut väkivaltaan, vaikka joutui itse sen kohteeksi.

Olisin itsekin halunnut olla hyvä ihminen, mutta en pystynyt siihen. Nyrkkitappelut pikkuveljen kanssa olivat arkipäivää, vaikka ajan henki painotti hyvyyden tärkeyttä.

1970–1980-luvuilla solidaarisuuden ihannetta ja kehitysaputyön tärkeyttä rummutettiin kaikkialla, samoin rauhanaatetta. Koulun jumppasalissa katsoimme filmejä nälkiintyneistä afrikkalaislapsista, ja kuvakirjat kertoivat maailman vääryyksistä. Koulussa pidettiin taksvärkkipäiviä ja kerättiin rahaa kehitysapukohteisiin.

Murrosikäisenä uskoin, että ihminen voi olla läpeensä hyvä kuten Gandhi tai Nelson Mandela, johon tuntui henkilöityvän usko demokratiaan, tasa-arvoon ja yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen. Kun kaikki vain olisivat hyviä, maailmasta tulisi tasa-arvoinen!

Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, että minusta ei tule ikinä läpeensä hyvää. Rafael Donner kirjoittaa erinomaisessa teoksessaan Ihminen on herkkä eläin (suom. Laura Jänisniemi): ”Täytyykö ihmisen olla hullu voidakseen tehdä väkivaltaisen teon? Elämä tuntuu ymmärrettävämmältä niin kauan kuin väkivaltaiset yksilöt kategorisoidaan, niin kauan kuin heidän tekojaan leimaa hulluus.” Donner kirjoittaa, että emme saisi kääntää selkää ”meissä kaikissa asuvalle hulluudelle”.

On helppo kuvitella olevansa hyvä, suvaitsevainen pasifisti, kun on aina asunut turvallisessa maassa.

Rakastamme tarinoita, joissa ihminen pitää kiinni ylevistä periaatteistaan kamalissa oloissa. Keskitysleirielokuvissa vangit säilyttävät moraalinsa ja eettiset ihanteensa. Sotaelokuvissa uhraudutaan kaverin takia, eikä työnnetä tätä ensimmäiseksi tykin eteen.

Kärsimysviihteessä vankileirit tai sota eivät muuta hyvää ihmistä pedoksi, jota kiinnostaa vain oma selviytyminen. Yleviä elokuvia on kiva katsoa irtokarkkeja mussuttaen. Noin minäkin olisin tehnyt.

Nyt keski-ikäisenä minua epäilyttävät ihmiset, jotka julistavat olevansa hyviä. Heille rasisti on aina joku toinen. Itse tiedän olevani monessa asiassa rasisti.

Rotuun liittyvät yleistykset ovat lähes tiedostamattomia: suomalaiset pitävät aasialaisia ahkerina ja kuuliaisina, kun taas afrikkalaiset nähdään laiskoina jukuripäinä. Mielikuvissamme Aasiasta ei ole tullut mitään niin julmaa kuin Saddam Hussein tai ISIS. Kätevästi meiltä unohtuvat sellaiset ilmiöt kuin punakhmerit, Pohjois-Korean diktatuuri ja Mao Zedong.

Lähimmäisenrakkaudella on melkein aina rajat. Kaikki tykkäävät turvapaikanhakijasta, joka oppii nopeasti suomen kielen ja työllistää itsensä, mutta laiskaa sosiaalipummia kukaan ei halua Suomeen, rikollisesta puhumattakaan. Itsekin ajattelen salaa, että Suomeen pitäisi ottaa nuoria naisia, koska heillä on saletisti kovempi tarmo olla hyödyllisiä kuin patriarkaalisessa yhteiskunnassa kasvaneilla miehillä. Ajatus hävettää – mikä oikeus minulla on arpoa hädänalaisten ihmisten kohtaloa, edes päässäni.

Teini-iässä minulle oli itsestään selvää, miten olisin toiminut kriisitilanteessa. Olisin ilman muuta liittynyt vastarintaliikkeeseen. Vankileirillä olisin pitänyt kiinni moraalistani ja lahjoittanut leipäpalaseni muille. Nykyään en ole ollenkaan niin varma.

Ehkä olisinkin ollut pelkuri, joka olisi alistunut miehitykseen, jottei vaarantaisi itseään? Vankileirillä olisin ehkä taantunut pedoksi, joka ryövää pikkulapsilta ruoan. Kukaan ei voi oikeasti tietää, miten toimii äärimmäisissä olosuhteissa. Rafael Donner kirjoittaa: ”Hulluus, väkivalta ja pahuus, ne asuvat meissä, meidän todellisuudessamme, meidän sielussamme.”

Oikeassa elämässä ei ole olemassa pahiksia ja hyviksiä. Jokin aika sitten luin, että kun Gandhin vaimo sairastui keuhkokuumeeseen, aviomies ei sallinut häntä lääkittävän penisilliinillä, koska se oli länsimainen tuote. Vaimo menehtyi.

Kun Gandhi itse sairastui malariaan, kiniini kelpasi hyvin, vaikka malarian hoito kiniinillä oli eurooppalainen keksintö. Attenborough’n leffaa taas rahoitti Intian hallitus, jolle oli tärkeää saada julki kiillotettu versio kansallissankarin tarinasta. Kukaan ei ole pelkästään hyvä.

Kommentit (1)

Tiedän paljon hyviä ihmisiä, joille toisen vahingoittaminen tarkoituksella ei tulisi mieleenkään, ja heidän on vaikea kuvitella, että joku nauttii toisen ihmisen systemaattisesta vahingoittamisesta vaikkapa värväämällä ja manipuloimalla ihmisiä systemaattisesti jonkun kimppuun kostomielessä tai huvin vuoksi, koska heille elämä on peli tai kilpailu, ja näkevät itsensä vahvaksi kun heillä on valtaa muihin ihmisiin ja materiaa.

Normaaleimman, harmittomimman ja tavallisimman ulkokuoren alla voi olla piillä sadistinen pahuus, joka saa kenet vain lähes mihin vain.
Esim naapurustossa joku voi 10 vuotta kulkea naapurilta toisen luo saamassa aikaan halun käyttäytyä tavoilla, joilla yhteen kohdistuu henkistä väkivaltaa, melukampanjaa ja sadismia, koska kohde ei esim halunnut itse juoruilla muista selän takana ja kertoi sen selvästi.

Jos ihminen on nurkkaan ajettu ja henki kyseessä tai kokenut elämässään pelkkää pahaa, pahuus muita kohtaan on ymmärrettävää.

Mutta sosiaalisesti, taloudellisesti, ammatillisesti hyväosaisten etuoikeutettujen ihmisten systemaattinen toistuva tahallinen pahuus yhtä kohtaan porukassa siitä nauttien ylittää oman käsityskykyni.

Se, että Gandhi on tehnyt virheitä, tai sortunut väärään päätökseen tai itsekkyyteen, ei tee hänestä pahaa, vaan ihmisen.

Mutta on ihmisiä, jotka nauttivat mitä enemmän saavat kaaosta ja sekoilua ja muita ihmisiä värvättyä, manipuloitua ja lietsottua.

3
2

Tiedän paljon hyviä ihmisiä, joille toisen vahingoittaminen tarkoituksella ei tulisi mieleenkään, ja heidän on vaikea kuvitella, että joku nauttii toisen ihmisen systemaattisesta vahingoittamisesta vaikkapa värväämällä ja manipuloimalla ihmisiä systemaattisesti jonkun kimppuun kostomielessä tai huvin vuoksi, koska heille elämä on peli tai kilpailu, ja näkevät itsensä vahvaksi kun heillä on valtaa muihin ihmisiin ja materiaa.

Normaaleimman, harmittomimman ja tavallisimman ulkokuoren alla voi olla piillä sadistinen pahuus, joka saa kenet vain lähes mihin vain.
Esim naapurustossa joku voi 10 vuotta kulkea naapurilta toisen luo saamassa aikaan halun käyttäytyä tavoilla, joilla yhteen kohdistuu henkistä väkivaltaa, melukampanjaa ja sadismia, koska kohde ei esim halunnut itse juoruilla muista selän takana ja kertoi sen selvästi.

Jos ihminen on nurkkaan ajettu ja henki kyseessä tai kokenut elämässään pelkkää pahaa, pahuus muita kohtaan on ymmärrettävää.

Mutta sosiaalisesti, taloudellisesti, ammatillisesti hyväosaisten etuoikeutettujen ihmisten systemaattinen toistuva tahallinen pahuus yhtä kohtaan porukassa siitä nauttien ylittää oman käsityskykyni.

Se, että Gandhi on tehnyt virheitä, tai sortunut väärään päätökseen tai itsekkyyteen, ei tee hänestä pahaa, vaan ihmisen.

Mutta on ihmisiä, jotka nauttivat mitä enemmän saavat kaaosta ja sekoilua ja muita ihmisiä värvättyä, manipuloitua ja lietsottua.

3
2

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Suosittelemme