Kolumnit

Laura Honkasalon kolumni: Lääkkeetön masennus on kuin synnytys ilman kivunlievitystä

Teksti:
Laura Honkasalo

On tainnut jäädä aamulääkkeet väliin, kun on noin sekaisin.” Fiksuilla ihmisillä on tapana heittää psyykelääkkeisiin liittyvää läppää tuosta vain. Julkkikset tilittävät masennuskokemuksiaan mutta eivät koskaan kerro lääkehistoriaansa, päinvastoin. Meditointi ja ruokavalio auttavat, ”lääkkeisiin en halunnut sortua”, ”lääkkeet turruttavat tunteet”, ”halusin tuntea aidosti, vaikka olin masentunut”, he sanovat.

Olisi kiva, jos joku julkkis joskus sanoisi haastattelussaan, että kokeilin kaikkea, mitä tarjottiin – näin se yleensä psykiatrisessa sairaalassa menee ja avohoidossakin, jos oikeaa lääkitystä joudutaan hakemaan pitkään.

Jos masentunut ei pysty nukkumaan, on pakko turvautua unilääkkeisiin. Ensimmäinen tai toinenkaan valmiste ei välttämättä auta, koska sivuoireet ovat yksilöllisiä.

Lääkkeetön masennus on kai vähän niin kuin synnytys ilman kivunlievitystä, suoritus, josta kelpaa olla ylpeä. Irvokasta sekin, että Suomessa on enemmän kuin hyväksyttyä turruttaa tunteet alkoholilla. Siitä huolimatta, että viinin lipittely taitaa aiheuttaa isomman syöpäriskin kuin masennuslääkkeet.

Sairastuin toisen lapseni syntymän jälkeen vaikeaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen, joka ei parantunut viherpirtelöillä ja metsälenkeillä.

Olin kolme kuukautta psykiatrisella osastolla – mielen sairauksien kohdalla se ei ole kovin pitkä aika. Ilman lääkkeitä olisin varmasti kuollut. Olin menettänyt synnytyksessä puolitoista litraa verta, en pystynyt nukkumaan ja tuntui kuin olisin ollut mustassa säkissä. Olin täysin vakuuttunut, että lapsilleni olisi parempi elää ilman läpimätää äitiään ja muutenkin pilaisin kaikkien läheisteni elämän.

Itkin ja märehdin sitä, että kohtalo varmasti rankaisee minua kelvottomuudestani tappamalla jonkun läheisistäni, tai ehkä kaikki. Nukuin unipillereillä ja söin kiltisti masennuslääkkeitä (sekä ämpäreittäin rautaa ja vitamiineja). Luojan kiitos ensimmäinen kokeiltu valmiste tepsi.

Jotkut joutuvat testaamaan lukemattomia eri vaihtoehtoja, toisille ei koskaan löydy sopivaa. Kotiin päästyäni minulla oli turvana nukahtamislääkkeitä, unilääkkeitä ja mielialalääkkeet. Unilääkkeet vaikuttivat kaapista käsin, tietoisuus niiden läsnäolosta auttoi nukkumaan. Kehitin riippuvuuden vain piikkimattoon. Serotoniinin takaisinoton estävää masennuslääkettä käytän edelleen.

426 000 suomalaista söi masennuslääkkeitä vuonna 2015. Moni varmasti turhaan – usein keskusteluapua ei ole saatavilla ja terveysasemalta lähetetään kotiin lääkereseptin kanssa.

Silti moni hyötyy mielialalääkkeistä, eikä lääkkeiden paheksuminen tunnu kivalta. Kukapa ei haluaisi selvitä elämän haasteista ilman kemiallista tukea.

Keskusteluapua voi olla vaikea saada, jos ei ole ihan pohjalla vaan selviää esimerkiksi työelämässä. Matalan kynnyksen keskusteluapua pitäisi olla saatavilla helpommin, sillä kaikki eivät tarvitse psykoterapiaa Kela-kiemuroineen.

Olen ollut avohoitopotilas – valtaosa heistä ei juoksentele kirveen kanssa ympäriinsä vaan koettaa selvitä arjen haasteista, esimerkiksi sukkien vetämisestä jalkaan. Silti jutustelun lomassa heitetään huoletta vitsinä, että se tyyppi näytti ihan joltain avohoitopotilaalta.

Masennusta on eri lajeja. Jos jollekin lääkkeeksi riittävät koiralenkit, hieno homma. Hänen ei silti pitäisi sanoa haastattelussa, että mielialalääkkeitä syömällä ei tunne mitään.

Lääkkeet auttavat minua olemaan oma itseni. Olen välillä edelleen surullinen ja masentunut, mutta olen myös iloinen. Sen sijaan en makaa öitä valveilla uneksien, että suuri pyyhekumi kumittaisi minut maailmasta pois. Pystyn tekemään töitä ja olemaan kaikesta päätellen hyvä äiti, koska lapseni ovat tasapainoisia, iloisia ja energisiä.

Masennukseni ei ole edes syvimmissä syövereissään mennyt niin pahaksi kuin monilla muilla. Sain sukat jalkaan, jaksoin lukea kirjoja ja käydä sairaalan kuntosalilla.

Joillakin masennus alkaa lapsena ja jatkuu koko elämän. Jotkut eivät koskaan pääse kiinni itsenäiseen elämään, opiskeluun ja töihin. Nykyajattelun mukaan sellaiset ihmiset ovat tarpeettomia: he vain kuluttavat ”yhteisiä rahoja” eivätkä maksa veroja. Masentuneet ansaitsevat kaiken avun, mitä voivat saada: lääkkeet, sairaalahoidon, keskusteluapua, taideterapiaa. Eniten he ansaitsevat armoa.

Ymmärrän kyllä, että kevytmasennuksenkin kokenut tuntee tarvetta kertoa kokemuksistaan, mutta lääkehoidon vähättelyn voisi jättää pois.

Laura Honkasalo

Laura Honkasalo on kirjailija, joka harrastaa historiaa ja ompelua.

Anna Lauralle palautetta: laura.l.honkasalo@gmail.com

Lauran aiemmat kolumnit löydät täältä

X