Laura Honkasalon kolumni: Miksi romaanin pitäisi olla totta?

Minulle totta on se, että romaani tarjoaa samastumispinnan. Totta on se, mitä lukijassa herää, kun hän lukee romaanin, Laura Honkasalo kirjoittaa.

Minttu on isän oma prinsessa ja kulta. Vaikka en olisi lukenut etukäteen esikoiskirjailija Tiina Katriina Tikkasen haastattelua, aavistaisin jo romaanin alussa, että kaikki ei ole kohdallaan. Tikkasen romaani Toinen silmä kiinni (Atena, 2020) kertoo tytöstä, jota isä käyttää hyväkseen.

Olen aina vierastanut kirjoja, jotka perustuvat todellisiin tapahtumiin. Helsingin Sanomien haastattelussa kirjailija Essi Kummu tiivistää ongelman ytimen. Opettaako autofiktiobuumi latistavia lukutapoja, tyhjentääkö se romaanit niiden syvällisestä merkityksestä?

Äänikirjat ovat laajentaneet lukemistani, ja tartuin Tikkasen kirjaan siksi, että saatoin kuunnella äänikirjaa kävelyllä. Toinen silmä kiinni ei todellakaan ole tyhjä syvällisestä merkityksestä. Romaani on ahdistava, ei vain sen takia mitä isä tekee, vaan koska Tikkanen kuvaa lapsen kokemuksia niin samastuttavasti. Lapsi on kokonaan vanhempiensa armoilla ja voimaton. Isä on koko kylän tuntema hurmuri, jolla on voimakas tarve kontrolloida tytärtään. Mukautuvainen äiti ei kyseenalaista mitään.

Kuunneltuani kirjan loppuun saan itkuhepulin.

Romaani ei ahdista liikaa, koska kuuntelen sitä kävelyllä merenrannassa, keskellä alkukevään ihanuutta ja rehottavia rentukoita – se on yksi äänikirjojen eduista. Tekstin sävy on kiivas, mutta lukija on rauhallinen. En ole itse kokenut hyväksikäyttöä, mutta romaanin väkevä tunnelma menee ihon alle. Lapsi ei ymmärrä aikuisten maailmaa ja on voimaton aikuisten vaatimusten edessä. Aikuisena tukahdetut muistot nousevat Mintun mieleen, kun hän tulee äidiksi ja saa aivoinfarktin. Vielä raskausaikana hän vakuuttelee miehelleen, miten onnellinen lapsuus hänellä oli. Sitten kaikki romahtaa.

Kuunneltuani kirjan loppuun saan itkuhepulin. Mieleen pamahtaa yhtäkkiä vaikea kokemus lapsuudesta, lähiomaisen hirveä onnettomuus, joka toi kuoleman lähelle. 1980-luvulla ei ajateltu, että lasten ja nuorten pitäisi saada puhua kokemastaan, ja terapiassa kävivät vain näkyvästi oireilevat lapset. Puhumattomuuden kulttuuri kuului kiinteästi vanhempieni sukupolven kasvamiseen. Sodan jälkeen sodasta ei puhuttu, eikä tunteista muutenkaan. Sitkeys oli valttia, piti ponnistella eteenpäin.

Nyt 49-vuotiaana itken niin, että räkä lentää. Lapsuuden tunteet nousevat pintaan. Tikkasen romaani on selvästi vienyt syvälle oman mielen kellareihin. Tajuan, miten vaikeat kokemukset ja tunteet koteloituvat lapsen sisään, kun niistä ei puhuta.

Lukijana minulle ei ole mitään merkitystä sillä, mikä romaanissa on kirjailijan omasta elämästä.

Toinen silmä kiinni kuvaa myös tunnistettavasti vanhempien välistä dynamiikkaa perheessä. Isä on voimakas ja määrää, äiti haluaa miellyttää eikä ymmärrä, että tyttären ja isän väleissä on jotain outoa. Opiskelijana Minttu hakee miesten hyväksyntää pukeutumalla ja käyttäytymällä korostetun seksuaalisesti.

Lukijana minulle ei ole mitään merkitystä sillä, mikä romaanissa on kirjailijan omasta elämästä. Oikeastaan se onkin markkinointikysymys.

Kaunokirjallinen teos saa nykyään mediassa huomiota, jos kirjoittaja kuvaa omia kokemuksiaan tai hänellä on vaikkapa kiinnostava selviytymistarina kerrottavana. Kirjailijana se hämmentää. Eihän niitä omia kokemuksia riitä loputtomiin!

Taannoin eräs viestintäasiantuntija kehotti miettimään, mitä sellaista minulle on viime aikoina tapahtunut, mitä voisi käyttää romaanin markkinoimisessa. Tajusin, että minulle ei ollut tapahtunut yhtään mitään. Istun kotona kirjoittamassa, käyn merenrannassa kävelemässä ja laitan lapsille ruokaa. Jälkikäteen mietin, olisiko minun pitänyt sepittää jotain, mikä tekisi minusta kiinnostavan.

Minun on ollut aina vaikea käsittää, miksi romaanien pitäisi olla totta. En välitä, mikä Tikkasen romaanissa on totta, koska minulle totta on se, että romaani ravistelee ja tarjoaa samastumispinnan. Totta on se, mitä lukijassa herää, kun hän lukee romaanin.

Jotkut kirjailijatkin hehkuttavat, että autofiktio on aidompaa kuin perinteinen fiktio.

Moni lempikirjoistani on kaukana omasta elämästäni jo aikakauden takia. George Eliotin romaani Mylly joen rannalla (1860) puhuttelee, koska se on hieno romaani. Eliotin ei tarvinnut kertoa omasta elämästään mediassa, jotta saisi lukijoita. Lukijoita kiinnosti enemmän tarina.

Tuntuu, että nykyään milloin mitäkin romaania markkinoidaan autofiktiona. Jotkut kirjailijatkin hehkuttavat, että autofiktio on aidompaa kuin perinteinen fiktio. Minulle autofiktiosta on tullut melkeinpä karkotin. Haluan lukea fiktiota.