Laura Honkasalon kolumni: Pelkäsin pimeää vielä aikuisena – kunnes syksyisenä myrsky-yönä metsä tuntui suojamuurilta

Ihmisen hengissäsäilymisvietti aktivoituu, kun pimeys tiivistyy ympärille. Eniten pelkäsin sitä, että näkisin tai kokisin jotakin, jota en pystyisi selittämään, kirjoittaa Laura Honkasalo kolumnissaan.

Tähtitaivas on mökillä pökerryttävä. Kun kaupungin valot eivät häiritse, tähdet erottuvat kirkkaina ja taivas on kuin mustaa samettia. Ei ihme, että entisinä aikoina tähdet ovat synnyttäneet myyttejä ja uskomuksia. Ja vaikka ihminen on käynyt avaruudessa, kirkas tähtitaivas tuntuu edelleen maagiselta.

Joka syksy somessa voivotellaan sitä, että pimeä aikakausi on alkamassa. En osaa samastua, sillä pimeys on minusta ihanaa ja rakastan talvea.

En ole kotonani kesässä, vaikka se onkin mukava. Kesä on poikkeustila ja hulahtaa käsistä liian nopeasti.

Talvella aikaa on enemmän, ei ole velvotteita juosta rannalle, koska Suomessa on kerrankin lämmin. Entä jos hellepäivänä tekeekin mieli olla sisällä kerrostalossa lukemassa kirjaa? Se on melkein pyhäinhäväistys ja ainakin todella epäisänmaallista.

Kun syksyllä istutaan kynttilänvalossa mökkisaunassa, ymmärtää, miksi ihmiset näkivät ennen kummituksia, kotitonttuja ja etiäisiä.

Pimeässä jää enemmän tilaa mielikuvitukselle.

Kun syksyllä istutaan kynttilänvalossa mökkisaunassa, ymmärtää, miksi ihmiset näkivät ennen kummituksia, kotitonttuja ja etiäisiä. Eihän suomalaisilla ollut edes kynttilöitä, he istuivat savupirtissä päreen valossa. Hämyssä kerrotut kummitusjutut olivat takuulla paljon pelottavampia kuin led-valaistussa olkkarissa katsottu kauhuleffa erikoistehosteineen.

Ihmisen vimma valaista ympäristönsä uhkaa luontoa. Yliopisto-lehden artikkelissa Vihreän pepun hehku (7/2020) kerrotaan valosaasteen vaikutuksesta eläimiin ja hyönteisiin (varsinkin vihreäpeppuisiin kiiltomatoihin). Selkärangattomista jopa 60 prosenttia on yöeläjiä. Valosaaste sekoittaa hyönteisten ravintoverkon, valo voi sokaista hyönteisen vaaran hetkenä. Valo häiritsee pariutumista ja voi heikentää suoja- ja huomiovärien tehoa.

Ihminen reagoi valoon eri tavoin kuin eläimet ja hyönteiset, ja kuitenkin juuri ihminen on ottanut oikeudekseen levittää keinovaloa kaikkialle. ”Valkeaa ja sinistä valoa on yhä enemmän, mutta muutoksen vaikutuksesta luontoon tiedetään tuskin mitään”, toimittaja Virve Pohjanpalo muistuttaa.

Kärsin pitkälle aikuisuuteen voimakkaasta pimeänpelosta. Se oli pahimmillaan teini-ikäisenä.

Pimeys saa tuntemaan, että yhteys omaan piilotajuntaan toimii. Fiktion kirjoittaminen tuntuu illalla aivan erilaiselta kuin päivällä.

Syysiltoina sytytän ikkunalle kynttilän ja kuuntelen pihapuun suhinaa. Suuri lehmus peittää ulkolamppujen valon, puiden suhina voisi olla yhtä hyvin aaltojen ääni. Pimeän aikaan voin olla missä tahansa, mielikuvitus lähtee liikkeelle.

Kärsin pitkälle aikuisuuteen voimakkaasta pimeänpelosta. Se oli pahimmillaan teini-ikäisenä. Pelkäsin valtavasti, jos jouduin nukkumaan maalla yksin päärakennuksessa, vaikka piharakennuksessa oli ihmisiä.

En pelännyt mitään sinänsä järkevää, kuten rosvoja ja sarjamurhaajia, vaan kummituksia. Eniten pelkäsin sitä, että näkisin tai kokisin jotakin, jota en pystyisi selittämään. Siihen liittyi hulluuden pelko, joka varmaankin riivaa monia murrosikäisiä. Entä jos olen hullu, enkä vain tiedä sitä? Tai tulen yhtäkkiä hulluksi? Mitä jos sängyn alta ojentuu luiseva käsi, enkä tiedä, onko se totta vai ei?

Varsin loogista sekin, että kaupungissa suhtauduin pimeisiin puistoihin ja sivukujiin liiankin huolettomasti.

Ihmisen hengissäsäilymisvietti aktivoituu, kun pimeys tiivistyy ympärille.

Aamulla öiset pelot tuntuivat hölmöiltä ja hävetti. Pimeänpelko tuntui muutenkin nololta jutulta, se oli mielestäni lapsellista. Tosiasiassahan se on täysin luonnollista. Ihmisen hengissäsäilymisvietti aktivoituu, kun pimeys tiivistyy ympärille.

Pimeän pelko hellitti lopullisesti vasta muutama vuosi sitten, kun olin yksin mökillä. Mietin etukäteen, miten selviäisin öistä. Sitten tulin ajatelleeksi, että olin pelännyt kummituksia noin neljäkymmentä vuotta – ne voisivat vähitellen näyttäytyä, tai kaikki se pelkääminen menisi hukkaan! Sen jälkeen ei pelottanut.

Tänä syksynä vietin yksin mökillä muutaman myrskyisän syysyön. Silloinkaan ei pelottanut, kun minut komennettiin laittamaan lämmitys päälle loitommalla olevaan vierasmökkiin. Jouduin menemään sysipimeään yöhön ja metsikköön vain otsalamppu turvanani. Pimeä metsä tuntui yhtäkkiä kuin suojamuurilta.

Pimeänpelon voittaminen oli tärkeä juttu itsenäisyyden kannalta. Nyt voin mökkeillä yksin syksylläkin. En usko kohtaavani yössä muuta kuin hiiriä.