Kolumnit

Laura Honkasalon kolumni: Pitäisikö nykyään tottua paiskimaan töitä taaperoiästä lähtien?

Mitä, jos lapsilähtöinen, vapaata leikkiä arvostava kasvatus kuuluu menneeseen maailmaan? kysyy Laura Honkasalo.

Teksti:
Laura Honkasalo

Mitä, jos lapsilähtöinen, vapaata leikkiä arvostava kasvatus kuuluu menneeseen maailmaan? kysyy Laura Honkasalo.

Äitinä on helppo tuntea syyllisyyttä vähän kaikesta, vaikkapa lapsen harrastuksista. Jotkut tutut vanhemmat kuskaavat lapsiaan työpäivän päälle harrastuksiin melkein joka ilta. Viikonloput vietetään eri puolilla maata turnauksissa. Minulle jo lapsen muutama harrastus tuottaa stressiä, mutta entä jos hän ei harrastakaan tarpeeksi? Se vasta stressaakin!

Esikoiseni ei ole koskaan itse halunnut järjestettyihin harrastuksiin. Hän haluaa harrastaa omatoimisesti. Samanlainen olin itsekin.

Alakouluikäisenä kävin pioneereissa ja yläasteella näytelmäkerhossa, mutta siinä se. Muun ajan piirsin, maalasin, kirjoitin, askartelin, kävin elokuvissa ja kuuntelin musiikkia. Ja tietenkin raahasin pikku sivukirjastostamme kassikaupalla lukemista.

Lapsuudenkodissani ei kannustettu liikkumaan. Urheilua pidettiin tollojen harrastuksena, fiksumpaa oli lukea ja käydä taidenäyttelyissä.

Tämä tuntui olevan yleinen asenne tuon ajan vasemmistopiireissä. Se tuntuu hassulta, sillä liikuntahan on aina ollut osa työväenliikettä.

1900-luvun alussa työväenyhdistykset perustivat omia voimistelu- ja urheiluseurojaan, joilla oli sellaisia nimiä kuin Ponnistus ja Tarmo. Taistolaisten liikunnan välttely tuntuu epäloogiselta: eikö heille tullut mieleen, että vallankumouksen toteutuessa tarvitaan fyysistä kestävyyttä?

Omia lapsiani olen kannustanut liikkumaan. Kilpailemista vierastan, ja siksi olen iloinen, että nuorempi lapseni on innostunut jalkapallosta.

Kun omassa päiväkodissani oli juoksukilpailut tai olympialaiset, tärkeintä oli se, että oli hauskaa ja että kaveria kannustettiin. Koulussa liikunnan ilo loppui kuin seinään.

Tulee vieläkin kylmät väreet, kun muistan opettajan tamburiinin, naisvoimisteluihanteet, pukkihypyt ja köysiin kiipeämisen. Liikuntatunneilla tuntui, että kömpelöitä oppilaita ei olisi haluttu ollenkaan mukaan. Notkeat telinevoimistelijat katselivat halveksuen, miten kömpelöt yrittivät selvitä pukin yli.

Joitakin vuosia sitten luin amerikankiinalaisen Amy Chuan kirjan Tiikeriäidin taistelulaulu (suom. Auri Paajanen ja Susanna Tuomi-Giddings). Chua kertoo kirjassa kiinalaisista kasvatusperiaatteista, joiden mukaan hän kasvatti tyttärensä. Nuorempi treenasi viulunsoittoa kuusi tuntia päivässä, kavereita ei saanut tuoda kotiin leikkimään ja kokeista piti saada parhaat numerot.

Mitä jos lapsilähtöinen, vapaata leikkiä arvostava kasvatus kuuluu menneeseen maailmaan? Pitäisikö nykyään tottua treenaamaan ja paiskimaan töitä taaperoiästä lähtien?

En ole koskaan ymmärtänyt ohjelmoituja lapsia ja perheitä. Joka päivä on treenit. Ystäväni, jonka kolme lasta kävivät alakouluaikoina joka päivä harrastuksissa, sanoi, että lapset haluavat sitä itse, hänelle riittäisi vähempikin.

Se saa miettimään, miten paljon vaikuttaa vanhempien esimerkki ja miten paljon persoonallisuus? Harrastukseni ovat edelleen samanlaisia kuin kouluaikoina, tykkään askarrella ja ommella kotona. Myös lapseni ovat kotipuuhailijoita. Uskon, että joutilaisuus lisää luovuutta. Kesälomalla lapset saattavat ajautua vajaan nikkarointihommiin kenenkään käskemättä.

Lasten harrastuksiin liittyvä syyllisyydentunto on monitahoista: entä jos lapsen lahjakkuus jää käyttämättä? Ehkä minustakin olisi voinut tulla huippupianisti, jos minut olisi laitettu soittotunneille!

Tai ehkä lapsi ei opi raatamaan tavoitteidensa eteen, jos ei harrasta pitkäjännitteisesti? Älykkäältä lapselta pelkkä peruskoulu ei tunnu vaativan paljoa ponnisteluja. Mitä jos lapsi ei opi tekemään töitä yksin (piano) eikä ryhmässä (joukkuelajit)?

Mitä jos suomalaiset eivät menesty siksi, ettei lapsia kasvateta yhtä kunnianhimoisesti kuin Kiinassa tai Intiassa? Ehkä rankempi harrastaminen opettaisi taitoja, joita tarvitaan nykyajan työelämässä? Kilpailua ja sitä, että on mentävä, vaikka kuinka väsyttäisi.

Syyllisyyttä lisää sekin, että kasvatusasiantuntijoiden mielestä lapsi haluaa tehdä vääriä asioita. Julkisen keskustelun perusteella pahinta, mitä vanhemmat voivat tehdä, on antaa lasten ja nuorten pelata. Teknologia-asiantuntijoiden mukaan pelaaminen kuitenkin opettaa taitoja, joita tarvitaan tulevaisuuden työelämässä. Miksei tietokoneella pelaaminen voisi siis olla harrastus siinä missä sirkuskoulu tai taekwondo?

Laura Honkasalo

Laura Honkasalo on kirjailija, joka harrastaa historiaa ja ompelua.

Anna Lauralle palautetta: laura.l.honkasalo@gmail.com

Lauran aiemmat kolumnit löydät täältä

X