Laura Honkasalon kolumni: Suomi on sieluni ja sydämeni kieli

Äidinkieli antaa yhteyden maahan ja kulttuuriin ja sitä kautta turvan tunteen. Nuorena ajattelin usein, että suomeksi kirjoitetun kaunokirjallisuuden tai runouden lukeminen oli kuin lääkettä, se vahvisti, kirjoittaa Laura Honkasalo.

Vien lapseni äitienpäivän kunniaksi trendikkääseen ravintolaan. Yllättäen henkilökunnasta kukaan ei puhu suomea, ja ruokalistakin on englanniksi. Olen opiskellut englantia yliopistossa ja asunut kolmeen otteeseen englanninkielisissä maissa, mutta ruokalistalla on niin erikoisia sanoja, että joudumme googlaamaan.

Minua harmittaa. Rakastan englannin kieltä, mutta en halua, että se tuhoaa suomen kielen ja valtaa yhteiskuntamme kokonaan. Haluan palvelua äidinkielelläni ja haluan muutenkin, että suomen kieli säilyy elinvoimaisena. Viime vuonna Helsingin Sanomat uutisoi, että Helsingin kaupunki suunnittelee englanninkielisen lukio-opetuksen aloittamista. Kaupunki haluaa, ettei englanninkielisessä ylioppilaskokeessa tarvitse suorittaa suomen tai ruotsin osuutta lainkaan. Äidinkielen opettajien liitto pitää englanninkielistä lukio-opetusta ja ylioppilastutkintoa virheenä suomen kielen aseman kannalta. Helsingin kaupunki taas haluaa lisää kansainvälisyyttä.

Siis englanninkielistä kansainvälisyyttä. Muita kieliä Suomessa ei kohta osatakaan, eikä ylioppilastutkintoa tietenkään voi suorittaa saksaksi, ranskaksi tai vaikka italiaksi. Kun haastattelin osastonjohtajaa eräässä korkeakoulussa, hän sanoi, että hyvät opiskelijavaihtopaikat Ranskassa ja Saksassa jäävät käyttämättä, koska suomalaiset opiskelijat osaavat vain englantia.

Suomalaisissa yliopistoissa lisätään kaiken aikaa englanninkielistä opetusta. Suomen kielen lautakunta on vedonnut siihen, että suomen tulisi säilyä myös tieteen kielenä, jottei kirjakieli näivety. Mainoksissa englanti on olevinaan edelleen yhtä coolia kuin vuonna 1978. Usein mainosten, kylttien ja tapahtumakuvausten englanti vilisee virheitä.

Kun englantia käytetään globaalina lingua francana, ilmaisu köyhtyy ja tärkeimmäksi arvoksi tulee funktionalisuus, ei rikas ilmaisu. ELF, eli English as Lingua Franca, on melkein eri kieli kuin se englanti, jota puhutaan äidinkielenä.

”Rakastan englannin kieltä, mutta en halua, että se tuhoaa suomen kielen ja valtaa yhteiskuntamme kokonaan.”

Kirjailijakollegat, jotka opettavat nuorille luovaa kirjoittamista, kertovat, että jotkut nuoret eivät halua kirjoittaa suomeksi, vaikka suomi on heidän äidinkielensä. Minun on vaikea käsittää näiden nuorten asennetta. Minulle kirjoittamisen keskiössä on ollut lapsesta saakka oma äidinkieli. Suomi on upea, rikas ja ilmaisuvoimainen kieli. Jo suomalainen kasvinimistö on mahtavaa. (Rätvänä! Mähkä! Vaivero! Lettolierosammal!)

Vaikka olen kirjoittanut tieteellistä tekstiä englanniksi, en kuvittele osaavani kieltä niin hyvin, että voisin käyttää sitä fiktiossa. Enkä haluakaan. Haluan kirjoittaa ja elää suomeksi. Suomi on sieluni ja sydämeni kieli. Jos englanti ei ole äidinkieli, kaikkia nyansseja ei voi mitenkään tavoittaa. Jokaisessa kielessä on myös kulttuurin ja historian painolastia.

Olen aina rakastanut vanhojen kirjojen lukemista. Käsityö- ja maataloussanastostamme löytyy ihania ilmaisuja. Vanhojen virsikirjojen jylhä ilmaisu viehättää. Rakastan kotimaisen kirjallisuuden klassikoita: Juhani Ahoa, Arvid Järnefeltiä, Eino Leinoa ja Minna Canthia.

Kesällä ostin romukaupasta Ilmari Kiannon muistelmateoksen Papin poika (1928). Kiannon sanavarasto on ihana ja inspiroiva. Järviahde, kulolakeudet, huurrehäntäinen ruuna, sohvan kieppukaide. Sellaisia ilmaisuja ei käännöskirjallisuudesta löydy. Toisaalta esimerkiksi Jari Tammen Suuri ällösanakirja – piinakiinaa pitkässä juoksussa (Pikku-idis, 2011) jaksaa naurattaa (ja ällöttää). Kieli elää ja kehittyy. Harva enää sanoo nestuuki tai vakstuuki kuten mummini.

1800-luvulla käytiin kova taistelu sen puolesta, että suomi muuttuisi arkikielestä myös koulutuksen ja sivistyksen kieleksi. Yliopisto-opetusta oli sitä ennen annettu vain ruotsiksi. Nykyään moni kansalainen tuntuu pitävän suomen kielen asemaa niin itsestään selvänä, että äidinkieleen voi suhtautua yliolkaisesti. Muutoin ihan fiksut ihmiset julistavat, etteivät koskaan lue suomalaisia romaaneja, siis omalla äidinkielellä kirjoitettua kaunokirjallisuutta, jonka ilmaisuja kirjailija on saattanut hioa loputtomiin. Jotkut ovat sitä mieltä, että suomenkielisiä biisejä ei voi kuunnella, englanninkielisiä vain.

Suomen kieli ei mukamas kelpaa mihinkään, koska käännöskoneet ovat sen kanssa helisemässä. Äidinkielen mollaaminen on häkellyttävän typerää.

Minulle on tärkeää lukea sydämeni kielellä kirjoitettua kaunokirjallisuutta ja runoutta joka päivä. Äidinkieli antaa yhteyden maahan ja kulttuuriin ja sitä kautta turvan tunteen. Nuorena ajattelin usein, että suomeksi kirjoitetun kaunokirjallisuuden tai runouden lukeminen oli kuin lääkettä, se vahvisti. Minulla oli tapana avata Kalevala vähän niin kuin Raamattu ja lukea pätkä sieltä, toinen täältä. Sanoissa on ihmeellinen voima.