Kolumnit

Laura Honkasalon kolumni: Miksi nykyisovanhemmat eivät halua hoitaa lastenlapsia?

Teksti:
Laura Honkasalo

Marraskuinen auringonvalo on kuulasta, valkoiseen seinään piirtyy lehdettömän puun varjo. Yhtäkkiä näky palauttaa minut sairauspäiviin mummolassa.

Kun olin koululaisena flunssassa, mummi haki minut usein luokseen sairastamaan, jotten joutuisi olemaan yksin. Sain maata olohuoneen sohvalla ja lukea mummin naistenlehtiä. Syksyinen aurinko paistoi huoneeseen oksien lomasta. Mummi kantoi minulle kuumaa mehua ja mittasi kuumetta, hyysäsi ja huolehti.

Vasta viime vuosina olen kunnolla ymmärtänyt, ettei kaikilla ihmisillä ole ollut lapsuudessaan samanlaisia täydellisen turvan kokemuksia, joita minulla oli mummolassa. Tiesin varmuudella, että olin mummille ja ukille huippurakas ja tärkeä. Heillä ei ollut elämässään mitään, mikä olisi mennyt lastenlasten ohi: ei uraa, ei matkoja, ei ihmissuhteita. Mummolaan olimme aina tervetulleita.

En ole tähän mennessä tavannut ketään, joka olisi ymmärtänyt lapsia yhtä hyvin kuin mummini. Jos hän olisi saanut opiskella, hänestä olisi voinut tulla lastenpsykiatri tai -lääkäri.

Mummi osoitti rakkautta sekä sanoilla että pienillä teoilla: kun leikimme legoilla, hän toi meille omenaa kuorittuna ja paloiteltuna. Lapsena kuoriminen oli vaikeaa, eikä kuori tuntunut kivalta suussa. Valmiiksi kuorittu omena oli luksusta.

Mummi luotti lapsiin, mummolassa sai leikkiä kaikilla tavaroilla. Oli ihanaa avata suuri astiakaappi ja ottaa sieltä messinkisiä kattausesineitä leikkiin. Ne olivat melkein kuin kultaa! Koska meihin luotettiin, emme rikkoneet mitään.

Mummi kuunteli lasten ajatuksia ja kunnioitti niitä. Hän arvosti suuresti jokaista piirustusta. Hän pyysi minua kertomaan omia tarinoita.

Mummolassa luettiin paljon. Yksi suosikki oli Kaarina Helakisan kirjoittama ja Katriina Viljamaa-Rissasen kuvittama Elli velli karamelli, ekosatu kaupungista, jonka saasteet melkein tuhoavat.

12-vuotiaana sain mummilta Maria Gripen romaanin Vieras aikojen takaa (suom. Eila Kivikk’aho), joka on edelleen suosikkini. Menneisyys kiinnosti minua muutenkin, halusin kuulla mummin kertovan lapsuudestaan.

Mummilla oli tapana sanoa, että psykologien mukaan isovanhemmat saavat hemmotella. Aleksanterinleivoksia ja hiekkahentusia parempaa hemmottelua oli tunne siitä, että isovanhemmilla oli aina aikaa. Aikaa ottaa syliin, kuunnella, olla läsnä, viedä meitä harrastuksiin ja elokuviin (en ikinä unohda sitä, miten mummi kuorsasi Kino Tapiolassa, kun olimme katsomassa Tähtien sotaa).

Teini-iässä mummille pystyi puhumaan mistä vain, hän ei koskaan tuominnut eikä nuhdellut. Hän ei hyväksynyt kaikkia mielipiteitäni ja toilailujani, mutta oli silti aina tukena. Tiesin, että vaikka mokaisin elämässä miten pahasti, mummi olisi tukena.

Minulla ei ole lapsuudestani paljoa kuvia. Rakkaimmassa valokuvassa olen kolmivuotias ja käytän mummia heppana. Kuvaan tiivistyy paljon: mummin leikkisä persoona ja huumorintaju, läsnäolo, tuki ja rakkaus. Hän oli valmis konttaamaan pitkin lattiaa, jotta sain ratsastaa hänen selässään.

Vaikka mummia ei enää ole, tuntuu, että hänen tukensa ja rakkautensa kantavat edelleen. Siksi on surullista lukea nykyisovanhemmista, jotka haluavat elää omaa elämää sen sijaan, että hoitavat lastenlapsia.

Omille isovanhemmilleni kyse ei ollut hoitamisesta vaan lastenlasten kanssa elämisestä. Toki jokaisella on oikeus viettää eläkevuodet kuten haluaa, mutta itse toivon hartaasti, että saan joskus olla sellainen isoäiti, jolla on tarjota aikaa ja rakkautta (ja kuorittuja omenoita).

Mummin vaikutus tuntuu elämässäni edelleen muutenkin. Hän suhtautui kaikkiin ihmisiin tasavertaisesti. Kun olin päiväkoti-iässä, hän opetti, ettei niin sanotuissa pultsareissa ole mitään pelättävää. ”Heistä jokainen on joskus ollut jonkun äidin pieni poika”, mummi opetti.

Mummi sulatti pahimmatkin yrmyt ja sai kutsuilla vedettyä tuppisuut kuorestaan. Hänestä huokui aito kiinnostus ja arvostus muita ihmisiä kohtaan, ja sen kyllä aisti. Vielä opiskeluaikoina hän tunsi kaikki ystäväni ja läksytti minua, jos olin hänen mielestään epäreilu ystävää kohtaan.

Teini-iässä ja nuorena aikuisena monet mummin neuvot tietysti ärsyttivät. Aikuisuuteen kuuluu sen tajuaminen, että mummi oli sittenkin aina oikeassa. Monet mummin neuvot ovat osoittautuneet korvaamattomiksi. Kuten ystävälläni on tapana sanoa: ”Mummit ovat elämän suola.”

Laura Honkasalo

Laura Honkasalo on kirjailija, joka harrastaa historiaa ja ompelua.

Anna Lauralle palautetta: laura.l.honkasalo@gmail.com

Lauran aiemmat kolumnit löydät täältä

X