Kolumnit

Laura Honkasalon kolumni: Tavara tappaa tai ainakin ahdistaa

Teksti:
Laura Honkasalo

Suomalaiset kodit hukkuvat tavaraan, julistaa otsikko. Siivous- ja järjestelymetodi Konmarin Suomen Facebook-ryhmässä on lähes 40 000 jäsentä, mieletön määrä.

Joitakin kansalaisia marituskuume ärsyttää – Suomeen ei ikinä saada lisää naisjohtajia, kun naiset vain koluavat kaappejaan ja juttelevat sukille Marie Kondon oppien mukaan.

En ole koskaan ollut shoppailija. Tai niin kuvittelin vielä jokin aika sitten. Minulta meni vaivaiset 30 vuotta myöntää, että olen tavarariippuvainen – en vain ostele turhuuksia tavarataloista, ostan ne kirppikseltä.

Aloin harrastaa kirpputoreja 1980-luvun puolivälissä, kun Hietsun kirppiksellä alkoi kuhina. Rakastin jo tuolloin vintagea, ja vanhat tavarat olivat todella halpoja.

Mukaan tarttui autolasteittain 60-luvun vaatteita, kitschiäkin kitschimpiä koriste-esineitä, 50-luvun palapelejä ja kirjepaperisettejä, kippoja ja kuppeja, Pentti Sarpanevan koruja ja vanhoja leikkikaluja. Minimalistista designia rakastava mummini meinasi pyörtyä astuessaan huoneeseeni.

Joku viisas on sanonut, että ensimmäiset 40 vuotta elämästään ihminen haalii tavaraa ja seuraavat 40 hän käyttää siihen, että yrittää päästä tavarasta eroon. Totta ainakin omalla kohdallani!

Tavarahulluudesta irrottautuminen on vaatinut niin paljon henkistä työtä ja pohdiskelua, että häkellyttää. Mikä turvattomuuden tunne saa hankkimaan useita kappaleita samaa kapistusta?

Mieleen tulee sukulaistäti, joka osti aina kaksi kappaletta kutakin tavaraa, oli sitten kyseessä vispilä tai karvahattu, koska ”ryssä voi kohta taas hyökätä Suomeen ja kaupoista loppuu tavara”.

Itse en ole kokenut varsinaista pula-aikaa, mutta lapsuudessani oli silti monista asioista puutetta, nimittäin kaikenlaisista ihanuuksista.

Glitteriä, pinkkiä ja neonvärejä oli harvoin saatavilla. Äiti ei antanut leikkiä barbeilla, koska ne opettivat väärää naiskuvaa. Mansikanmuotoiset hajukumitkin kiellettiin lailla, koska Turussa koululaiset söivät niitä.

Olen vieläkin heikkona kaikkeen kimaltavaan ja vaaleanpunaiseen. Raksamiesten neonväriset haalarit sykähdyttävät. 1970-luvulla kaikki tuntui olevan ruskeaa ja hernekeitonvihreää, myös neuvostoliittolainen muovailuvaha, joka oli vanhempieni mielestä ylivertaista länsimaiseen verrattuna. Kasvoin värien ja kimalluksen puutteessa!

Helsingissä asuminen on kallista ja kodit siksi pieniä. Vähitellen alkoi tuntua idioottimaiselta, että asuintilaa tuhraantuu tavaran säilyttämiseen. Siis minun tavaroideni: nykynuorten tekeminen ja harrastukset ovat kännykässä, pelikonsolissa ja pädillä.

Lapsillani on hyvin vähän aineellista omaisuutta. Minulla sen sijaan oli enemmän astioita kuin ikinä ehtisimme käyttää ja niin paljon askartelutarvikkeita, että ne olisivat riittäneet kokonaiselle askartelijoiden pataljoonalle.

Tavaran raivaus ja hävittäminen on kestänyt nyt pari vuotta, maritukseni jo vuoden. Prosessin tärkein opetus on ollut, että tavaran hankkiminen on monin verroin helpompaa kuin siitä eroon pääseminen. Tavarat ovat nykyään uusinakin halpoja ja kirppiksiä on joka kulmassa. Jälleenmyyntiarvo on sen sijaan olematon.

Edes Teema-astiat ja Iittalan tuikkukipot eivät mene säälliseen hintaan kaupaksi, joitakin tavaroita kukaan ei huoli edes ilmaiseksi.

Huonekalujen hävittämisestä joutuu maksamaan, ja kierrätyskeskusten vaatekaaos aiheuttaa lahjoittajalle huonon omantunnon. Kierrätyskeskuksen noutoautolle oli viimeksi kuukauden jonotusaika.

Mummi opetti minua, kun olin teini-iässä, että tavaran haaliminen on turhaa ja typerää. Hän neuvoi, että aina kun kotiin tuo uuden tavaran, pitää panna kaksi esinettä pois, muuten koti hukkuu roinaan.

Tietenkään en korvaani lotkauttanut, koska teininä tiesin kaiken paremmin. Nyt viidenkympin lähestyessä olen vihdoin tajunnut, että mummi oli aina oikeassa.

KonMari-ryhmän henkinen tuki on auttanut todella paljon. Muiden marituksen seuraaminen on vähitellen tappanut kirppisinnon ja tavarakuumeen.

Olen tajunnut, että tässä vaiheessa aikuiselämää minulla on jo kaikkea, mitä tarvitsen.

Laura Honkasalo

Laura Honkasalo on kirjailija, joka harrastaa historiaa ja ompelua.

Anna Lauralle palautetta: laura.l.honkasalo@gmail.com

Lauran aiemmat kolumnit löydät täältä

X