Laura Honkasalon kolumni: Mikä sukupuoleen vaikuttaa eniten: kulttuuri, kasvatus, aivot vai hormonit?

Kuvaton mies otti yhteyttä deittipalstalla. ”Haluaisin tehdä kanssasi tyttöjen juttuja. Opettaisit minut meikkaamaan ja veisit shoppailemaan ihania vaatteita.”

Olin tyrmistynyt. En siksi, että mies haluaa meikata ja pukeutua mekkoon, vaan ”tyttöjen juttujen” määrittelystä. Samalla ahdistuin. Jos minä opettaisin meikkaamista kenelle tahansa, heiltä pääsisi varmasti itku.

Olenko edes oikea nainen, kun kosmetiikka ei kiinnosta ja inhoan shoppailua? Sitä paitsi hämähäkit ovat minusta suloisia, hienoja olentoja enkä pidä siideristä!

Onneksi sain kasvaa 1970-luvulla. Silloin lasten sukupuoliroolit eivät olleet niin kaavamaisia kuin nykyään. Legoissakaan ei ollut erikseen ”tyttöjen värejä”.

Vaatteet olivat enimmäkseen unisex-tyyliä: ruskeaa vakosamettia ja vihreää plyysiä. Sekä tytöillä että pojilla oli Marimekon pallopaidat, eikä tytöille ollut vaaleanpunaisia hilelenkkareita. Ruskeilla kävelykengillä painettiin. Sain rauhassa kiipeillä puissa ja rakentaa majaa.

Vastikään katsoin dokumentin, joka kertoi DDR:n reippaasta doping-kulttuurista. Valmentajat tunkivat rahanhimossaan lapset ja nuoret täyteen hormoneja. Urheilijalupauksille kerrottiin, että he söivät vitamiineja.

Tunnetuin tapaus on varmaankin Andreas Krieger, joka oli alunperin voitokas kuulantyöntäjäneitonen nimeltä Heidi. Heidille syötettiin niin paljon hormoneja, että hän alkoi muuttua mieheksi ja kävi lopulta läpi sukupuolenkorjausleikkauksen.

Kilpalentopalloilija Katharina Bullin kertoi dokumentissa, ettei itse edes huomannut miehistymistään. Kun hän pukeutui mekkoon ja käytti meikkiä, kadulla haukuttiin transvestiitiksi ja homoksi. Katharinan oli pakko alkaa käyttää miesten vaatteita.

Ilona Slupianek, toinen ronski kuulatyttö, kärähti dopingista Euroopan cupissa Helsingissä 1977. Nykyään tiedetään, että DDR:n urheilijoille jäi dopingista ja liian rankasta treenaamisesta terveysvaivoja loppuelämäksi. Krieger joutuu syömään steroideja hautaan asti.

Maskuliinisesta naisesta saatettiin lapsuudessani sanoa, että ”se on ihan kuin itäsaksalainen kuulantyöntäjä”. Nyt vitsailu inhottaa.

Doping-dokumenttia katsoessa minusta alkoi tuntua, etten oikeastaan tiedä, mitä sukupuoli on. 1990-luvulla feministit olivat voimakkaasti sitä mieltä, että sukupuoli on vain kulttuurin ja kasvatuksen tuotos.

Teoria on niin syvällä, että minun on vaikea todella käsittää, miksi joku haluaa korjata sukupuolensa. (En silti tietenkään vastusta sitä.)

Välillä minua hämmentää, että kansainväliset transsukupuoliset starat haluavat olla niin stereotyyppisen ”naisellisia” tekoripsineen ja korkokenkineen. Poikatyttötyyliset transsukupuoliset naiset eivät luultavasti kuitenkaan kiinnosta mediaa siinä määrin kuin vaikkapa entinen huippu-urheilija, televisiotähti Caitlyn Jenner.

Kuulemma ”poikamaisilta” transsukupuolisilta naisilta jopa tivataan, miksi he eivät haluakaan ”mennä loppuun asti”. Sukupuolenkorjausleikkaus ei riitä, pitäisi olla pitkä tukka ja mekko, varmaan mieluiten vaaleanpunainen.

Mitä sukupuolen määrittelyyn tulee, olen vähän vajaa viisikymppisenä ehtinyt elää läpi lukuisia erilaisia asenneilmastoja. Jokainen vuosikymmen näyttää määrittelevän uusiksi, millaisia naisten ja miesten pitäisi olla.

Jokainen aika tuntuu olevan eri mieltä siitä, mikä sukupuoleen vaikuttaa eniten: kulttuuri, kasvatus, aivot vai hormonit. Olisi siis korkea aika tarkistaa omat käsitykset ja miettiä, onko niissä järkeä.

Deittimiehen yhteydenotosta minulle tuli omituinen olo. Aivan kuin hän olisi tiennyt minua paremmin, millainen nainen on.

Samanlainen olo tulee, kun naistenpäivänä mainostetaan ystävämyyntejä, joissa saa ruusun ja kuohuvaa. Mieluummin kokeilisin puskutraktoria.

Pitäisikö laittaa deittipalstalla miehille viestiä, että ”opettaisitko minulle poikien juttuja, kuten puskutraktorin käyttöä ja katon korjaamista”. Sen jälkeen voitaisiin juoda kaljat, koska kaikki miehethän tykkäävät kaljasta.