Kolumnit

Laura Honkasalon kolumni: En kokenut synnytysväkivaltaa, mutta yksin jääminen traumatisoi

Omat kokemukseni eivät olleet väkivaltaa, mutta kohtaamattomuutta ne olivat, ja ne jättivät traumat – en halunnut toista kertaa samaan sairaalaan synnyttämään, kirjoittaa Laura Honkasalo.
29.8.2019 Teksti: Laura Honkasalo

Kampanja Minä myös synnyttäjänä kerää naisten kokemuksia ”synnytysväkivallasta”. Kun luin kampanjasta ensimmäistä kertaa, se tuntui hämmentävältä. Kun potilas on sairaalassa, hänen terveytensä ja henkensä on sairaalan vastuulla. Sen takia jokaisesta toimenpiteestä ei aina ehditä neuvotella. Kun kyseessä on synnytys, sairaalan vastuulla on kahden ihmisen henki.

Kun odotin esikoistani, muodissa olivat aktiivinen synnytys, luonnonmukaisuus ja lääkkeiden välttely viimeiseen saakka. Sähköpostilistoilla äidit kertoivat kotisynnytyksistään ja jakoivat tietoa, mistä voi vuokrata synnytysaltaan. Oma asenteeni oli päinvastainen. Halusin medikalisoidun synnytyksen sairaalassa ja halusin, että ammattilaiset kertovat, mitä pitää tehdä. Synnytyssalin ovella teki mieli huutaa, että antakaa kaikki tropit mitä listalta löytyy. Miksi olisin kärsinyt enemmän kuin oli pakko, kun kerran kivunlievitys on keksitty?

Molemmat synnytykseni olivat pitkiä ja tuskallisia. Hätäsektiosta ei neuvoteltu kanssani, mutta en traumatisoitunut siitä, että vatsaani puukotettiin kyselemättä. Traumatisoivia asioita koin vasta synnytyksen jälkeen.

Esikoisen kohdalla lapsivedet menivät kolme vuorokautta ennen synnytystä. Valvoin ja kuvittelin, että lapsi tukehtuu sisääni kuin kala kuivalla maalla. Kukaan sairaalassa ei ottanut huoltani todesta, ja minut jätettiin yksin odottajien osastolle. Synnytys kesti loputtomiin ja päätyi hätäsektioon. Se oli ensimmäinen leikkaus elämässäni, ja olin myös ensimmäistä kertaa sairaalassa, lukuunottamatta viikkoa allergiasairaalassa, kun olin lapsi. Siellä oli aika erilaista, päivät käytiin sairaalakoulua.

Sektiohaava oli kipeä, ja silti minut jätettiin rotevan poikalapsen kanssa yksin. Pelkäsin, että tikit repeävät, jos nostelen lasta, mutta hoitaja kuittasi vain, että kyllä ne sen kestää, ja meni menojaan. Pelotti mennä vessaan – mitä jos pienokainen alkaa itkeä? Olin lukenut, että vastasyntynyt joutuu ”primitiiviseen hätätilaan”, jos ei itkuun reagoida välittömästi. Imetyksessä ei opastanut kukaan. Olin kyllä hoitanut vauvoja, mutta en tietenkään vastasyntyneitä. Iso vauva, joka osaa leikkiä ja kommunikoida, on ihan eri todellisuudesta kuin vastasyntynyt.

”Kun mietin omia synnytyksen jälkeisiä kokemuksiani, tajusin, että pohjimmiltaan kyse on samasta kuin synnytysväkivallan kohdalla: kohtaamisen ja yhteyden puutteesta.”

Olin pojan kanssa enimmäkseen yksin. Samassa huoneessa oli nuori äiti, joka koetti anella miestään hakemaan hänet ja vauvan kotiin. Hän aneli kyytiä ainakin kymmenen tuntia. Se laski mielialaani entisestään, ei tehnyt mieli ajatella, miten osallistuva isä miehestä tulisi.

Pahinta oli uupumus. En voinut käsittää, että vuorokausien valvomisen jälkeen en saanut yhtään aikaa erossa lapsesta. Hoitajien mielestä pystyin ihan hyvin nukkumaan niin, että vauva on vieressä kapeassa ja korkeassa sairaalasängyssä. Pelkäsin hysteerisesti, että vauva putoaa lattialle ja menee rikki. Tai mitä jos nukahtaisin kesken imetyksen? Vauva voisi silloinkin kieriä lattialle! Tietysti pelkäsin väsymys- ja hormonitokkurassa kaikkea muutakin, kuten että vauva lakkaa hengittämästä ja se on jotenkin minun syyni. Vierihoito on kaunis ajatus, mutta vaatii voimia.

Kun äitini sai minut, vauvat kapaloitiin tiukoiksi klapeiksi ja vietiin vauvalaan, mistä heidät tuotiin tietyin väliajoin syömään. Katsottiin, että on tärkeää, että äidit saavat levätä synnytyksen jälkeen. Samalla vauvat oppivat säännöllisen rytmin. (”Primitiivisestä hätätilasta” ei kai ollut tuolloin kuultukaan.)

Kun mietin omia synnytyksen jälkeisiä kokemuksiani, tajusin, että pohjimmiltaan kyse on samasta kuin synnytysväkivallan kohdalla: kohtaamisen ja yhteyden puutteesta. Sairaalassa ihminen luopuu omasta tahdostaan ja minuudestaan. Tietenkään sitä, että jätetään yksin vauvan kanssa ei voi verrata siihen, että väliliha viilletään varoittamatta tai puudute ei toimi tikatessa. Omat kokemukseni eivät olleet väkivaltaa, mutta kohtaamattomuutta ne olivat, ja ne jättivät traumat – en halunnut toista kertaa samaan sairaalaan synnyttämään. Kun synnytin kuopukseni toisessa sairaalassa, sain osakseni aivan erilaista välittämistä ja huolenpitoa. Minua kuunneltiin, vauva vietiin välillä kansliaan ja imetyksessä opastettiin.

Lue myös

Suosittelemme