Leeni Peltosen kolumni: FOMO-ilmiö pyörittää meitä ehkä enemmän kuin tajuamme

FOMO (fear of missing out) -ilmiö voi olla oikea ahdistuksen lähde. Miten voi kuulua mihinkään, jos on oltava valmiina vaihtamaan niin bileitä, kaveripiiriä kuin parisuhdettakin? kirjoittaa Leeni Peltonen.

Päädyn vahingossa selaamaan sosiaalisen median ehdottamia tapahtumia läheltäni. Olisi kirpputoria ja konserttia, festivaalia jos jonkinlaista.

Ja aurinkokin paistaa. Meillä pohjoisen pallonpuoliskon asukeilla taitaa olla sisäänrakennettu tarve imeä valoa aina, kun sitä on tarjolla. Eikö tulekin huono omatunto, jos istuu sisällä?

Illalla kaveri viestittää ylimääräisestä teatterilipusta, mutta minun tekisi mieli vain käpertyä sohvalle. Mutta entä jos siellä esitetään juuri tänä iltana vuoden teatteritapaus? Entä jos jälkikäteen harmittaa, etten lähtenyt? Entä jos jään jostain paitsi?

Arkipäivän valinnanvaikeuteen on rakentunut ihan uusi taso tässä someajassa, jossa kaikki on läsnä koko ajan. Kun on jatkuvasti tietoinen kaikesta siitä, mitä oma sosiaalinen piiri puuhaa, on ainakin näennäisesti tarjolla lukematon määrä vaihtoehtoja.

Menisinkö, olisinko, tekisinkö? Entä jos valitsen väärin? Olisiko jossain muualla ja toisessa seurassa vielä antoisampaa?

Voi kuulostaa harmittomalta, mutta tällainen FOMO (fear of missing out) -ilmiö pyörittää meitä ehkä enemmän kuin tajuamme. Fear of missing out tarkoittaa pelkoa ulkopuolelle jäämisestä, siitä että jää paitsi jostakin tärkeästä. Termin lanseerasi markkinointiväki 2000-luvun alussa, ja siihen liittyi myös ajatus taloudellisista ”virheistä” – että oma sijoitus tai ostopäätös ei ollutkaan oikea (FOBO – fear of better option). Sittemmin sosiaalinen pääoma on tullut yhä tärkeämmäksi: se kenen kanssa olet, määrittelee menestyksen. Todellinen epäonnistuminen onkin ulkopuolelle jääminen.

Sosiaaliset mediat ovat kuin luodut (ja ovatkin) juuri tätä tarvetta varten. Sillä kuinka muuten koko ajan tietäisimme, mistä jäämme paitsi? En tietäisi, että juuri nyt ”kaikkien” pitää testata tietty punavuorelainen ravintola tai heilua trendikkäillä festareilla? En tietäisi, mistä ”kaikki” juuri nyt omassa ryhmässäni puhuvat, ellei puhelimeni sovellus pilpahtelisi tuon tuosta uuden kommentin merkiksi. Enkä tietäisi lähteneeni juhlista liian aikaisin, elleivät kaverit seuraavana päivänä jakaisi niitä kaikkein mielettömimpiä kuvia ja tarinoita.

Tässä iässä nuo ilmiöt voi hyvin sivuuttaa hymähdyksellä ja jättää pulpahtelemaan omissa kuplissaan. Elämä kun pyörii suurelta osin ihan muualla kuin kavereiden päivityksissä. Mutta ymmärrän silti nuorempia, joille FOMO voi olla todellinen ahdistuksen lähde. Eristyksiin ja ulkopuolelle jääminen on kauheaa.

Harva haluaa tai pystyy olemaan ulkona sosiaalisesta mediasta, ja miksi pitäisikään – se on jo osa normaalia kanssakäymistä. Mutta jos some hallitsee elämää liikaa, myös lieveilmiöiden riski kasvaa. On pakko roikkua mukana, vaikka ei haluaisikaan, koska ulkopuolelle jääminen merkitsee sosiaalista kuolemaa. Vaikka tietäisi, että somessa kaikki näyttää valheellisen upealta ja jännittävältä, ei voi ottaa riskiä, että joutuisin joutua kokonaan paitsioon.

Ehkä ratkaisu FOMO-ahdistukseen olisi pyrkiä hankkimaan lisää muuta elämää sosiaalisen median rinnalle. Elämää, jossa oikeat ihmiset tapaavat ja kohtaavat ja jossa yhteydenpito kestää kauemmin kuin sormella pyyhkäisyn verran.

FOMO voi johtaa myös sitoutumattomuuteen ja kylmäävään ahneuteen. Miten voi kuulua mihinkään, jos on oltava valmiina vaihtamaan niin bileitä, kaveripiiriä kuin parisuhdettakin? Ilmiö on osa välineellistä deittailukulttuuria, jossa kaveria vaihdetaan kuin kertakäyttöistä paitaa. Miksi sitoutua kehenkään, kun yhdellä tindersydämellä voi löytää jonkun vielä makeamman tyypin? Edes toisen hylkäämistä ei tarvitse vaivautua kertomaan, kun liukenee vain keskustelusta ja jättää vastaamatta toisen viesteihin eli ”ghostaa”, kohtelee toista kuin aavetta.

Jo lasten synttäreillä näkyy ilmiö, jota pidän hirvittävän sydämettömänä: kaverin kutsupyyntöön vastataan viime tingassa, jos yleensä vastataan. Ilmeisesti odotellaan, sattuuko samalle päivälle ilmaantumaan jotain vielä kiinnostavampaa.

Mistä lapset oppivat tällaiset tavat, elleivät vanhemmiltaan? Pitäisikö miettiä, kenen kutsuun itse vastaa laimeasti ”ehkä”? Parhaiden bileiden loputon etsintä on tarttuva tauti.