Kolumnit

Leeni Peltosen kolumni: Aivoissa kohisee

Teksti:
Leeni Peltonen

On lauantaiaamupäivä. Nappaan kannettavan tietokoneen syliini, odotan kärsimättömänä sen hetken, että kone löytää langattoman verkon, ja kirjaudun sähköpostiini. Pitää tarkistaa yksi työjuttu.

Sähköposteja onkin tullut kahdeksan. Oho, uusi LinkedIn-pyyntö hiljattain tapaamaltani bisnestuttavalta. Se täytyy hyväksyä. Klikkaan ”accept” ja päädyn tuohon työelämän sosiaaliseen mediaan, jossa esiinnytään niin kuin työmarkkinoilla esiinnytään: fiksuina, aikaansaavina ja verkostoituneina. Huomaan muitakin kontaktipyyntöjä, mutta en nyt paneudu niihin, sillä huomioni on kiinnittynyt kaverin julkaisemaan kiinnostavaan kolumniin. Lukaisen sen ja hymähdän sen pohdinnoille (pitääkö työnantajan kaveripyynnöt hyväksyä vai ei). Samassa muistan, että sähköpostejahan minun piti lukea.

Palaan meiliin, ja huomaan toisen kiinnostavan viestin: entinen työkaverini ehdottaa tapaamista. Kiva juttu, ajattelen, ja klikkaan auki kalenterin ja teen uuden merkinnän. Kun käytän kalenteria, tulen tarkistaneeksi myös alkavan viikon tapaamisia. Ai niin, ensi viikolla on tuonkin jutun deadline, pitääkin viimeistellä teksti ja lähettää tarkistettavaksi heti maanantaina. Mutta siinähän oli jotain kesken.

Klikkaan tiedoston auki työpöydälläni ja syvennyn hetkeksi lukemaan omaa tekstiäni. Hm, ihan ok, mutta yhdessä kohdassa teksti on löysää ja kaipaa täydennystä. En nyt kuitenkaan ala tehdä sitä, mutta tämä keskeneräinen työ jää nakuttamaan takaraivooni.

Palattuani jälleen kerran sähköpostini pariin, muistan alkuperäisen syyni sen avaamiseen: se työasia. En löydä sitä koskevaa sähköpostia. Harmittaa, selaan kertyneitä viestejä erilaisilla hakusanoilla, mutta en löydä etsimääni. Tulikohan viesti sittenkin WhatsAppilla? Kaivan puhelimen esiin, ja sieltä viesti löytyy. Samalla tulen vilkaisseeksi kelloa. Apua, olen viettänyt koneella yli tunnin, enkä kuitenkaan ole saanut valmiiksi alkuperäistä tehtävääni.

Sitä paitsi olin luvannut itselleni (ja miehellekin), etten tekisi töitä lauantaisin. Miten tässä näin kävi?

Ei varmasti ole liioittelua sanoa, että aivomme eivät ole koskaan olleet yhtä lujilla kuin nyt kaikenlaisen hälyn vuoksi. Monen yhtäaikaisen tehtävän tekeminen hajauttaa huomiokykymme pienenpieniksi murusiksi. Oikeasti ihminen ei voi keskittyä moneen asiaan yhtä aikaa; multitasking ei tehosta vaan häiritsee tekemistä.

Sosiaalinen media on muuttanut käyttäytymistämme nopeasti. Siihen on rakennettu taipumus koukuttaa ja johdatella aina uusille poluille seuraamalla impulssia impulssin perään. Keskittyminen on yhä vaikeampaa.

Edellä kuvaamastani tapahtumaketjusta ei kai ollut haittaa kenellekään, ja sain sen avulla hoidettua parikin kesken jäänyttä asiaa. Mutta oliko työni tehokasta? Oliko työrupeama sitä mitä halusin – ja silloin kun halusin?

Näyttää siltä, että kaltaisilleni helposti innostuville ja monessa mukana oleville ihmisille sosiaalinen media tuottaa paljon harhapolkuja. Ja niiden tuloksena aivoihin syntyy paljon kohinaa. Päässäni sinkoilee yhtäaikaisia ja osin ristikkäisiä aikeita ja keskeneräisiä puuhia. En tunne itse hallitsevani toimintaani. Enkö ole omien aivojeni herra?

Ei ole paluuta aikaan ennen sosiaalista mediaa, enkä sitä kaipaakaan. Haluan vain oppia toimimaan niin, että aivoni eivät kuormitu turhasta. Olen juuri saanut valmiiksi kirjan Tunne aivosi, jonka kirjoitin yhdessä aivotutkija Minna Huotilaisen kanssa. Minna neuvoo, miten turhaa kohinaa voi välttää. Työpäivän suunnittelu, oman työn johtaminen, on kaiken a ja o.

Aivomme ovat kehittyneet silloin, kun olimme vielä metsästäjä-keräilijöitä. Vaikka aivot ovatkin äärimmäisen muuntuvat ja ne oppivat koko ajan, elämme aikamoista murrosta kaiken digitaalisen ja sosiaalisen hälyn keskellä.

Siksi ei ole ollenkaan outoa, että joudumme opettelemaan rauhoittumista. Joudumme tietoisesti rajaamaan kohinaa pois, jotta voisimme keskittyä. Tietoisuustaidot, metsässä käveleminen, tuleen tuijottelu: ne ovat ”uusia” taitoja, joita tarvitsemme kipeästi.

Mutta nyt mies naljailee siihen malliin, että pitää lopettaa tämä läppäröinti. Onhan nytkin sentään – lauantai.

Leeni Peltonen

Leeni Peltonen on vapaa toimittaja, joka opettelee kävelemään juoksemisen sijasta.

Anna Leenille palautetta: leenipeltonen@gmail.com

Leenin aiemmat kolumnit löydät täältä

X