Kolumnit

Leeni Peltosen kolumni: Sivistykseen kuuluu historian taju

8.2.2018 Teksti: Leeni Peltonen

Eteisemme seinällä on Signe Branderin ottama valokuva vuodelta 1910. Siinä joukko naisia ja iso liuta lapsia seisovat visusti paikallaan ja katsovat tiukasti kameraan – niin on valokuvaaja selvästi ohjeistanut.

Naisten pitkähihaiset kesäpuserot ja esiliinat hohtavat auringossa puhtaan valkoisina, lapsilla on essumekot ja paljaat jalat. Pyykkinarulla liehuu valkopyykkiä. Branderista kertovassa kirjassa tästä kuvasta mainitaan, että kivitalojen sisäpihoille rakennettiin usein talousrakennuksia kuten pesu- ja leivintupa. Naiset on kuvattu arkiaskareidensa lomassa tavallisena kesäpäivänä kivenheiton päässä siitä, missä nyt istun.

Olen valinnut seinälle nämä kuvasuurennokset siksi, että ne kertovat lähikortteliemme ajasta noin sata vuotta sitten. Kotitalomme on valmistunut 1901, eli Suomen mittakaavassa sitä voi jo kutsua vanhaksi.

Siitä asti, kun muutimme tänne kahdeksan vuotta sitten, minua on kiehtonut ajatus kaikista niistä ihmisistä, jotka ovat asuneet tässä ennen meitä. Ainahan taloilla on historiansa, mutta sadan vuoden päähän kuvitellessaan joutuu jo vähän kurkottamaan. Autojen sijasta mukulakivillä ajoivat hevoskärryt. Naisten – niin emäntien kuin piikojenkin – päivä kului aamusta iltaan kotitalouden pyörittämisessä.

Tänä talvena muistellaan erityisen paljon aikaa sata vuotta sitten. Sisällissodan tapahtumia kerrataan kaikkialla ja hyvä niin: sivistykseen kuuluu historian taju, elettiinpä mitä Wikipedia-aikaa tahansa. Vaikka taistelumuistoissa voi olla vaara lipsahtaa mässäilyn puolelle – kenen sukulaisilla oli karmeimmat kohtalot – on silti parempi kertoa kuin vaieta.

Omassa tuttavapiirissäni on tavallista, että sukulaisista löytyy sekä punaisia että valkoisia. Monet peilaavat sotahistoriaa näiden toisiaan vastaan sotineiden sukulaisten kautta. Rintamalinjojahan syntyi tuolloin 1918 jopa saman perheen sisään, tavallisemmin kuitenkin naapureiden ja kylien välille.

Oma isänisäni taisteli valkoisten joukossa 19-vuotiaana ja toi rintamalta kotiin haavoittuneen veljensä, joka kuoli vammoihinsa seuraavana päivänä. Vaari ei koskaan halunnut puhua sotamuistoistaan – ei myöskään talvi- tai jatkosodan kokemuksistaan – vaan väisti kysymykset ja vaikeni. Se oli silloin tapana.

Kaivoin hiljattain perheessä säilyneistä dokumenteista ja juuri julkaistusta Heinola 1918 -kirjasta kaikki tiedonmuruset, joita vaarista ja hänen veljestään löytyi. Tarina teki vaikutuksen meihin kaikkiin – myös perheen nuoriin, jotka itse ovat nyt saman ikäisiä kuin heidän isovaarinsa silloin.

”Illalla myöhään lähdettiin Päijänteen yli rekijonossa. Varhain aamulla oltiin perillä. Työksi jäi vain ruumiiden keräily. Ensimmäinen karmea kokemus”, vaari kertoi häntä haastatelleelle historiantutkijalle.

Siviilien, erityisesti naisten ja lasten tarinat kiinnostavat minua, sillä ne jäävät aina sotakertomuksissa vähemmälle. Sisällissodassa kukaan ei säästynyt sodan kauheuksilta, kun rintamalinjat jakoivat kortteleita ja kyliä. Tässä meidänkin kotitalossa Helsingin kantakaupungissa on asunut sekä porvaristoa että työläisiä, varmasti sekä valkoisia että punaisia.

Mitähän kaikkea tässä keittiössä puhuttiin naisten kesken helmikuussa 1918? Varmasti murehdittiin joka ikinen päivä, mistä saadaan ruokaa, sillä kaikesta vallitsi kauhea pula – niin leivästä, haloista kuin kynttilöistäkin. Varmasti oltiin huolesta sairaina taisteluun lähteneiden miesten ja poikien puolesta.

Ensin kaupunki oli punaisten, sitten valkoisten käsissä. Vain parin korttelin päässä sijaitsi sekä jääkäreiden värväystoimisto että punaisten valloittama koulu, josta tuli valkoisten vankien säilytyspaikka. Takapihan leivintuvassa oltiin epäilemättä toisella puolella taistelua kuin kolmannen kerroksen kulmahuoneistossa.

On tärkeää ymmärtää, miksi vuoden 1918 historia meni niin karmeaksi kuin meni. Jotta sata vuotta sitten eläneisiin ihmisiin voisi samastua, on hyvä lukea muutakin kuin taistelukuvauksia. Kannattaa etsiä myös arjen tapahtumia kuvaavaa, eläytyvää mikrohistoriaa. Usein samastuminen onnistuu parhaiten sukeltamalla kaunokirjallisuuteen: historian myllyssä jauhautuneet ihmiset heräävät eloon ja kertovat, että todellisuus on aina muutakin kuin kaksi ääripäätä.

Kommentit (0)

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi