Kolumnit

Leeni Peltosen kolumni: Miten häirintä on voinut rehottaa samaan aikaan niin piilossa ja niin näkyvillä?

Teksti:
Leeni Peltonen

Niin milloin susta tulikaan nätti?” kysyi astrologi. Olin nuori aikuinen, joka ei uskonut astrologiaan. Olin jo hetkeä aikaisemmin ehtinyt katua, että olin suostunut työkavereiden mukaan, kun he olivat päättäneet vierailla tunnetun horoskooppitaiteilijan luona. Siinä minä kuitenkin istuin, ja huomasin alkavani kertoa.

En usko horoskooppeihin edelleenkään, mutta olen toisinaan ihaillen muistellut tuota keittiöpsykologian taitoa, jolla astrologi sai asiakkaansa puhumaan hyvinkin henkilökohtaisista asioista. Hän oli kohtelias ja asiallinen eikä käyttänyt väärin noita tunnustuksia, joita varmasti sai kuulla jokaiselta asiakkaaltaan.

Omassa erikoisessa roolissaan hän oli hyvin taitava. Viis tähtien asennoista, mutta kukapa ei haluaisi tuntea olevansa nätti – ja hyväksyvässä ilmapiirissä puhua siitä? Moni voi väittää, ettei sillä ole merkitystä. Minä väitän, että on. Nättiyttä (kauneutta, komeutta, suloisuutta) on tietysti monta lajia, mutta eivätkö kaikki kaipaa hyväksyntää, ja ainakin hetkittäin ihailua?

Olin tyttö, joka ei oikein tainnut tietää, miten tyttönä ollaan – tai miten tytöltä näytetään. Kun naapurintyttö oli valokuvassa somasti kiharainen pellavapää, minulla oli lyhyeksi singlattu niska ja vinoon leikattu otsis – koska ”ei niin ohutta tukkaa kannattanut pitkäksi kasvattaa”. Liian laiha tai liian punkero. Liikaa äänessä tai liian hiljaa. Valokuvassa näkyy, miten vedän vatsaa sisään. Minulle sanottiin usein, että puhun liian paljon.

Kun muut teini-iässä kiharsivat otsatukkaa turkulaiseen tapaan ja vetivät makuuasennossa päälleen kaksi numeroa liian pieniä farkkuja, kuljin isän vanhassa ruutupaidassa ja murjotin luokkakuvissa. Tukka oli edelleen ohut ja lyhyt.

Elämäni ensimmäisen jazzfestivaalin ensimmäisenä aamuna istuksimme, kaksi laihaa tyttöä, leirintäalueen laitamilla. Ohi kulki lauma samanikäisiä poikia, joiden tajusimme kommentoivan meitä vasta silloin, kun he olivat jo kaukana. ”Mitä noi kaksi lautaa tuolla ojassa makaa?”

Kukaan ei sen liian ison ruutupaidan alta nähnyt tyttöä, joka kipeästi kaipasi hyväksyvää katsetta.

Ja tiedän kyllä: siinä ei ollut mitään erityistä. 1960-luvulla oli ihan normaalia, ettei lapsia eikä nuoria liiemmin kehuttu oman persoonan etsinnästä. Reippaudesta sai kyllä pisteitä, ja koulumenestyksestä. Kiltteydestä kiitettiin, mutta itsetunto-sana ei tainnut kuulua aikuisten sanavarastoon.

Silti minusta kasvoi tyttö, ja nainen, ja nättiyskin löytyi aikanaan. Finnit paranivat. Flanellipaita vaihtui intianbasaarimekkoon ja aikanaan jopa jakkupukuun. Itsetunto parani, oma tyyli löytyi. Hiuksetkin kasvoivat – eivätkä ne olleet ollenkaan ohuet.

Viime viikkoina ympäri maailmaa vyörynyt #metoo-kampanja on tuonut esiin naisten kokeman häirinnän. Sen laajuus on yllättänyt kaikki. On ollut ällistyttävää nähdä, miten ilmiö on voinut rehottaa — samaan aikaan niin piilossa ja niin näkyvillä.

Toisaalta se ei yllättänyt ollenkaan. Kyllä me tiedämme, miten kaikkien tyttöjen on pitänyt oppia tämä outo ristiriita: Että on ihanaa olla nainen ja tuntea olevansa kaunis. Ja samaan aikaan on pitänyt olla varuillaan siitä, että on.

Minäkin kirjoitin somepäivitykseen #metoo. En lähde vertailemaan kokemuksia, mutta toteanpa vain: minä myös.

Kampanja jatkaa paisumistaan ja saa yhä isompia prosesseja liikkeelle. Voi olla, että sen kaikkia seurauksia ei vielä tajuta. Mutta nyt kun kupla on puhjennut, on yhtäkkiä välttämätöntä puhua siitä, mistä ennen ei ole osattu. Maailmaa voi muuttaa myös sillä, että aletaan puhua toisin kuin ennen. Siksi meidän on opittava näkemään ja puhumaan paremmin.

Aikuisten pitää miettiä tarkemmin, miten lapsille puhutaan. Meidän pitää ihailla pojissa ja tytöissä sekä herkkyyttä ja huomaavaisuutta että rohkeutta ja itsenäisyyttä. Sanotaan heille uudelleen ja uudelleen, miten ihania he ovat. Huomataan hetket, jolloin he kaipaavat jakamatonta huomiota ja ihailua.

Silloin nätiksi omaksi itsekseen saa rauhassa kasvaa ja nauttia siitä.

Leeni Peltonen

Leeni Peltonen on vapaa toimittaja, joka opettelee kävelemään juoksemisen sijasta.

Anna Leenille palautetta: leenipeltonen@gmail.com

Leenin aiemmat kolumnit löydät täältä

X