Kolumnit 12.10.2017

Leeni Peltosen kolumni: Lapsille pitäisi kertoa perheen kipeätkin vaiheet

Teksti: Leeni Peltonen

Toissa päivänä olin 56 vuotta ja 51 päivää vanha. Jostain syystä juuri silloin tulin oivaltaneeksi itsestäni ratkaisevan tärkeän ominaisuuden, joka liittyy rooliini lapsuudenperheessäni. Makasin siinä hetken yksin omassa sängyssäni ja vähän itkeä tirautinkin. Oivallus ei ollut täysin uusi, mutta tulin silti tajunneeksi jotain olennaisesti erilaista kuin koskaan ennen.

Tiedättehän: joskus sitä vain kokee sellaisia hetkiä, jolloin näkee asiat epätavallisen kirkkaasti. Kuten itsensä osana ketjua, jossa kaikilla on oma paikkansa ja tehtävänsä. Ja niitä ohjaamassa on ollut osansa niin tahdolla kuin sattumallakin. Silloin ymmärtää jotain tärkeää ihmisten suhteista, jopa kohtaloista ja kehityskuluista.

Yleensä oma historia on liian lähellä, jotta sitä pystyisi tarkastelemaan noin. Kaiken tohinan keskellä ei ole niin sanotusti kaistaa käsitellä noin perimmäisiä kysymyksiä. Pitää ottaa pari askelta sivuun tai taakse.

Tiedän kyllä, mikä provosoi minut tarkentamaan katseeni omaan historiaani: se oli Kjell Westön uusi romaani Rikinkeltainen taivas, jota parhaillaan luen. Sen kohtalonomainen, ylisukupolvinen tarina on juuri sopivasti etäännytetty sukusaaga. Sitä lukiessa alkaa väistämättä nähdä yhteyksiä ja seurauksia sielläkin, missä ennen oli vain tavallista elettyä elämää. Ja oivaltaa myös sen, miten radikaalisti muisti voi muuttaa tarinaa ja jopa luoda niin sanotusti vaihtoehtoisia totuuksia.

Jostain syystä toisten tarinat näyttävät helposti ehjemmiltä kuin oma. On ihmisiä, joiden tarina on selkeä kuin vuokaavio. Kuin tyylikkäästi rakennettu valokuva-albumi, jossa ei ole rumia eikä ikäviä ihmisiä, jossa matkoilla paistaa aina aurinko ja kaikilla on kivaa.

Kun rosot ja risut on siivottu syrjään, tarinasta saa kyllä nätisti johdonmukaisen. Mutta kuinka tosi se on, sen tietävät vain asianosaiset.

Sitten on sellaisia tarinoita, joista aukeaa irrallisia langanpäitä ja äkkinäisiä sivupolkuja. On kaunista ja syvää, ja sitten tasaista harmaata ja joskus repivän raskasta. Mitä enemmän elämästä tietää, sitä useamman ihmisen tarina näyttää nimenomaan tältä.

Jokaisella perheellä on omat sisäpiirin juttunsa. Ne tarinat, joita kerrotaan yhä uudelleen ja jotka muuttuvat legendoiksi. Ne osataan täydentää sanasta sanaan oikein, eikä niitä koskaan kyseenalaisteta, vaikka joku ehkä muistaisikin tapahtumain kulun vähän toisin. Ulkopuolisille tulee aina vähän outo olo niitä kuunnellessa – kuin tirkistelisi salaa toisen kotiin.

Kun kaksi perhettä limittyy, myös tarinat kohtaavat. Näin käy vaikkapa uusperheessä, kun yhteisessä joulupöydässä aletaan muistella entisiä jouluja ja sitä, mitä joku aina teki ja sanoi. Yhtäkkiä toinen puoli pöytää onkin hiljaa, sillä kaikki eivät jaakaan samaa historiaa. Silloin ymmärtää, miten tärkeitä tällaiset omat tarinat jokaiselle porukalle ovat: niitä pitää vaalia erityisesti silloin, kun jatkuvuus on uhattuna.

Myös häissä kohtaavat kahden perheen historiat. Kun morsiamen äiti muistelee lapsensa ei-niin-erityisiä kommelluksia, pitää sulhasen perheen ymmärtää, että näitä tarinoita kerrotaan tästä eteenpäin myös heidän leirinuotiollaan. Nuoren parin uudet tarinat rakentuvat näiden entisten päälle, ja niille pitää antaa tilaa kasvaa.

Oman tarinan ymmärtämistä ja kirjoittamista joutuu harjoittelemaan koko elämänsä. Mitä enemmän ymmärtää, sitä vähemmän mustavalkoisia osia tarinassa on, mutta sävyjä sitäkin enemmän. Jos tarinassa on pahoja aukkoja eli vaiettuja vaiheita tai suoranaisia valheita, se voi tehdä vakavaa haittaa. Siksi lapsille ei pitäisi valehdella eikä jättää kertomatta perheen tärkeitä vaiheita, vaikka niistä puhuminen tekisi kipeää. Aukot tekevät vielä kipeämpää.

Ja mitä minä sitten toissa päivänä oivalsin? Se on aivan liian yksityistä jaettavaksi. Mutta sen oivallettuani osaan antaa itselleni paremmin armoa ja tukea, kun sitä tarvitsen, ja siksi tarinalla on onnellinen loppu.

Kommentit (0)

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *