Leeni Peltosen kolumni: Mitä on oma aika?

Lapset taas eivät tiedä eilisen tai toissapäiväisen tai edes huomisen merkitystä, heille kaikki on tässä ja nyt: ovi on tämä, raput ovat nämä, tämä on äiti, tämä on isä, tämä on päivä, tämä on yö.”

Tämä Elena Ferranten virke Loistava ystäväni -romaanista (suom. Helinä Kangas) on kaikunut päässäni jo jonkin aikaa. Kuljen usein päiväkodin pihan ohi. Eilen todistin ikiaikaisen tuttua näkyä: lapsi jää itkemään äitinsä perään. Äidin tunteen tavoitan heti. Kiire, ripaus syyllisyyttä, iso pisara oman työn ääreen kaipuuta, ennen kaikkea rutiinin tuomaa varmuutta: tämä hetki on kestettävä, tämä kuuluu arkeen.

Tavoitan myös lapsen tunteen. Jokainen meistä on kokenut sen: äidin ikävän. Sitä puolestaan kuvaa hienovireisesti toinen syksyn suuri käännösromaani, Linn Ullmannin Rauhattomat (suom. Katriina Huttunen). Filmitähtiäiti Liv Ullmannin ja ohjaajaisä Ingmar Bergmanin lapsena elämä ei tosiaankaan ollut rauhallista. Vaikka useimmilla meistä on ollut helpompaa, on lapsen tunne aina yhtä totta eron hetkellä.

Olin 26-vuotias yhden lapsen äiti. Oli poikkeusilta: olin pitkästä aikaa lähdössä juhliin. Hääräsin hiki päässä kaikkea valmiiksi lapsenvahtia varten.

Viime hetkessä huomasin, että säärikarvat olivat jääneet ajamatta. Siihen aikaan ei ollut hellävaraisia ladyshavereita tai pehmentäviä vaahtoja. Lainasin miehen partahöylää – ja vetäisin kiireessä kammottavan haavan nilkkaani.

Laastaripaketti toisessa ja itkevä lapsi toisessa kainalossa avasin oven lapsettomalle miespuoliselle ystävälle, jonka kanssa olin lähdössä kekkereihin. ”Miksei mulla ole koskaan omaa aikaa”, puuskahdin hänelle. Ja hän, raikkaalta ulkoilmalta ja partavedeltä tuoksuen, vastasi tyynesti: ”Kaikki aikahan on omaasi.”

Loukkaannuin suunnattomasti. En koskaan myöhemminkään kyennyt ottamaan puheeksi tätä juopaa, joka välillemme silloin avautui.

Mitä sitten oli tuo oma aika, jota niin kovasti kaipasin? Varmaan toivoin yksinkertaisesti rauhaa omille ajatuksille ja tekemisille, mutta ehkä tunsin myös epämääräistä kaipuuta aikaan, jolloin en ollut kenessäkään niin kiinni kuin nyt lapsessani.

Olin nuori ja kiihkeä. Halusin olla hyvä äiti. Halusin olla myös hyvä työssäni. En ollut kotiäitityyppiä, ja palasin pian kotoa töihin. Lapset – esikoisen lisäksi kaksi muuta – sujahtivat päivähoitoon. Joskus itkien, joskus ilakoiden.

Itse voisin nyt ikäni puolesta olla jo isoäiti, mutta seuraan yhä myötätuntoisena nuorten äitien keskustelua samasta aiheesta. Äitinä olemisen paineet tuntuvat vain kasvavan.

Valitsetko ylipitkät työpäivät vai kotiin jämähtämisen? Entä jos ei ole työpaikkaa, mihin palata? Kansantalous, kestävyysvaje ja naisen ura – moni muu tuntuu tietävän paremmin, mikä olisi oikein.

Eniten surettaa se, etteivät edes äidit tunnu ymmärtävän toisiaan. Sen sijaan, että kunnioitettaisiin toisen päätöstä, paremman äidin kruunu tuntuu aina olevan yhtä tehokas lyömäase toista äitiä vastaan.

En olisi koskaan uskonut sanovani tätä: loppujen lopuksi ärsyttävä ystäväni oli oikeassa. Mitä muuta kuin omaa aika edes voi olla? Ei ollut ehkä kovin viisasta sanoa niin siinä ovenraossa, mutta oikeaan hän kuitenkin osui.

Äidiksi (tai isäksi) tulon jälkeen aika vain ei ole enää koskaan samanlaista kuin ennen. Vanhemmuus muuttaa ihmistä peruuttamattomasti. Lapsiperheen elämässä on paljon kipuilua, epävarmuutta, aikapulaa ja väsymystä. Ja samaan aikaan elämä on värikylläistä ja täyttä totta joka hetki. Tuon elämänvaiheen merkityksellisyyttä ei tarvitse koskaan epäillä. Kun lapset kasvavat, suhde toki muuttuu ja väljenee muttei koskaan katoa. En koskaan lakkaa olemasta äiti. En myöskään kadottanut itseäni vauvavuosien – joskus kieltämättä kaoottiseen – pyöritykseen.

Nyt ajattelen, että elämän tiheimpiä hetkiä elettiin juuri tuolloin. Olin läsnä. Olin juuri sitä, mitä sillä hetkellä osasin olla. Vaikka kaipasinkin irtiottoja (niitä toki olisi voinut olla hiukan enemmän), ei niiden puutteesta koitunut vahinkoa.

Nyt ymmärrän myös, että äitiys pelasti minut työnarkomanialta. Jos ei perhe olisi pakottanut minua elämään myös työpaikan ulkopuolella, olisin todennäköisesti hautautunut työhön ja kaventanut elämäni sen varaan. Olen hyvin onnekas, että olen saanut kokea elämän molemmat puolet.

On miljoona tapaa olla hyvä vanhempi. Sinä äiti tai isä, joka juuri nyt pohdit valintojasi, usko omaa tuntemustasi, mitä ikinä päätöksiä teetkin. Nauti hetkistä lapsen kanssa. Se on omaa aikaa.