Leeni Peltosen kolumni: Milloin työtön on vapaalla?

Miten te ihmiset osaatte olla jouten?! Ystävän parahdus Facebookissa herätti minussa vastakaikua: minullekin se on vaikeaa. Kerran puoliso uhkasi sitoa minut sänkyyn (eikä hän tarkoittanut mitään sitomisleikkejä), ellen lopeta touhuamista. Mutta miksi pitäisi osata olla tekemättä mitään?

Vapaa-ajan käsitteestä on kirjoitettu väitöskirjoja ja hyllymetreittäin muitakin sosiologisia ja käyttäytymistieteellisiä teoksia. Ajankäyttö kertoo ihmisestä paljon: voiko itse valita, mihin sitä käyttää? Pitääkö joutenolo ansaita?

Aikaa voi kuluttaa, tuhlata, säästää, ottaa ja antaa. Vapaa-aika on aina suhteessa johonkin: työhön, opiskeluun tai johonkin muuhun hyödylliseen tekemiseen. Kun työnteon raja-aidat muuttuvat, samalla vapaa-aikakin menettää entiset määreensä.

Milloin päänsä kanssa ympäri vuorokauden painiva tietotyöläinen viettää vapaa-aikaa, jos työajatukset tunkevat mukaan kylpyyn ja juoksulenkille? Entä sitten työttömän aika, milloin hän on vapaalla? Entä eläkeläinen?

Työntekoa ja ahkeruutta arvostavassa kulttuurissamme joutilaisuutta on aina pidetty laiskuutena ja moraalittomuutena. Miksi sitä yhtäkkiä pitää osata harjoittaa?

Haastattelin kerran psykiatri Tiina Pauniota nuorten hyvinvoinnista. Puhuimme paljon aivojen kehittymisestä ja hyvistä harrastuksista, kuten musiikista ja liikunnasta. Parhaiten mieleeni kuitenkin jäi hänen painokas toteamuksensa siitä, että paljon harrastavien, suorituskeskeisten ja hyvin pärjäävien nuorten aivot tarvitsevat myös ”vapaata kelluntaa”, ohjaamatonta ja päämäärätöntä olemista.

Jotta psyyke voisi hyvin, on tärkeää välillä vain olla ja antaa tunteiden ja ajatusten tulla ja mennä.

Suorituskeskeisiä aikuisia saattaa vaivata elämän ahtaus: päivät on täytetty tekemisellä ja menemisellä niin, että omille tunteille ja oivalluksille ei kerta kaikkiaan jää tilaa. Ihmisen mieli on kuitenkin sellainen, että ne tunkevat väkisin esiin. Se tapahtuu esimerkiksi aamuyöllä: kun makaa sängyssä tekemättä mitään, mieli alkaa askarrella materiaalilla, joka päivän aikana on tungettu jonnekin syrjään.

Johtotasolla työskenteleviltä kysyttiin eräässä tutkimuksessa, mistä he tinkivät elämässään. Vastaus oli yksiselitteinen: ystävistä ja omasta ajasta. Heidän oli mahdotonta sitoutua jokaviikkoiseen harrastukseen tai vanhojen ystävien säännöllisiin tapaamisiin.

Ei siksi ollut yllättävää, että johtajien yleisin harrastus oli juokseminen. Sitä voi tehdä milloin ja missä vain. Yksin ja omituisiin vuorokaudenaikoihin. Sitä minäkin tein, kunnes polvet sanoivat: seis. Niin paljon kuin siitä nautinkin, ehkä stoppi oli sittenkin hyväksi.

Koska yritämme olla niin mahdottoman hyviä ja tehokkaita, terveitä ja onnellisia, harrastuksiinkin latautuu paineita. Kuitenkin vapaa-ajan pitäisi olla palauttavaa ja rentouttavaa. Mutta ovatko kaikki harrastukset oikeasti sitä?

Liikunta on monin tavoin hyväksi, mutta parhaiten sen parissa palautuu, jos aidosti nauttii siitä. Jos laji on väärä ja ajoitus huono, pakonomainen harrastaminen ei välttämättä palauta vaan saattaa jopa lisätä stressiä.

Puutarhanhoito voi olla yhdelle äärimmäisen rentouttavaa ja toiselle kamala ahdistus. Miksi siis jatkaa hampaat irvessä? Sen sijaan kasvimaan voisi antaa tunkea horsmaa, jos siltä tuntuu. Jos sittenkin haluaisi harrastaa lyhytaaltoradioita? Tai roolipelejä? Tai kanavakirjontaa?

Toiset palautuvat parhaiten pikku puuhastelun avulla. Puutarhanhoito (jos nauttii siitä), kokkailu, penkkiurheilu, lukeminen, musiikki, kalastaminen, patikointi… Ihania asioita kaikki.

Mutta se joutenolo: kyllä sitäkin kannattaa kokeilla ja haastaa itseään olemaan välillä tekemättä mitään. Tuleen tuijottaminen, pilvien tarkkailu, tuulen kuuntelu ja sisimpäänsä katselu ovat erinomaisia harrastuksia.

Ensimmäinen askel uutta kohti on sulkea kännykkä edes hetkeksi. Kun Facebookin sijasta tuijottaa ulos junan ikkunasta, tulee mielenkiintoisia naamoja vastaan – ihan oman mielen syövereistä.