Leeni Peltosen kolumni: Vanhemmuus on ennen kaikkea tekoja

Hei, sinä mallimamma! Niin, juuri sinä! Nyt ei ole kyse ulkonäköasioista vaan muistutus siitä, että jokainen aikuinen on roolimalli lähellä oleville lapsille. Jokainen äiti tai isä on sitä joka päivä ja joka hetki. Ja vaikka ei omia lapsia olisikaan, aina joku lapsi katsoo sinusta mallia.

Vanhemmuus on ennen kaikkea tekoja. Kasvatus ei ole vain sanoilla opettamista, se on myös – ja ehkä jopa enemmän – mallioppimista.

Miten teillä puhutaan? Miten kosketaan, miten kuunnellaan, miten lohdutetaan, miten rakastetaan? Välitetäänkö, kiitetäänkö? Mistä kielletään ja mistä kehutaan?

Pienestä lapsesta on helppo nähdä, miten hän peilaa käytöksellään vanhempiaan. Teinin käytös taas voi joskus näyttää siltä kuin peili olisi rikki, mutta kulmikkuus ja haastaminen – tai toisena hetkenä vetäytyminen ja valikoiva kuurous – kuuluvat kehitysvaiheeseen. Jotta oma minä löytyisi, pitää joskus tempoa rajusti.

Mutta myös teini katsoo vanhempiaan tarkkaan – ja hän vasta katsookin. Eikä säästele sanojaan, kun kertoo näkemästään.

Lastenpsykiatri Raisa Cacciatore antoi hiljattain selkeäsanaisen neuvon kaikille vanhemmille: tee jotain omalle itsetunnollesi – se on hyvä lahja myös lapsellesi. (Cacciatoren pitämästä luennosta kirjoitti Satakunnan Kansa 23.11.2017.)

Sillä se, miten vanhempi suhtautuu itseensä, on esimerkki myös lapselle. Jos et viihdy omissa nahoissasi etkä pysty arvostamaan itseäsi ja elämääsi, annat myös lapselle huonon mallin.

Miten annat kohdella itseäsi? Osaatko pitää huolta omasta jaksamisestasi? Miten puhut kumppanillesi ja miten hän puhuu sinulle? Sätitkö itseäsi, arvosteletko ulkonäköäsi? Haukutko toisia selän takana läskiksi tai idiootiksi? Annatko toisten mollata sinua? Onko vika aina muissa? Puolustatko itseäsi, kun sinua loukataan? Mittaatko omaa arvoasi vertaamalla itseäsi muihin?

Jos aikuinen osaa suhtautua itseensä hyväksyvästi, arvostavasti ja armollisesti ja pitää huolta omasta jaksamisestaan, se on paras esimerkki myös lapselle ja nuorelle.

Cacciatore lohduttaa, että koskaan ei ole liian myöhäistä parantaa itsetuntoaan. Hän antaakin vanhemmille kotiläksyn: tee jotain itsetunnollesi. ”Tee mitä tahansa, mikä parantaa hyvinvointiasi, tunteidesi hallintaa ja itsesi hyväksymistä.”

Cacciatoren sanat palauttivat mieleeni tapauksen noin viidentoista vuoden takaa, kun lasten kanssa tuli puheeksi, mihin ammattiin he haluaisivat isona. ”No en ainakaan toimittajan”, yksi tokaisi.

Menin itseeni. Oliko tullut murehdittua työasioita liikaa kotona lasten kuullen? Oliko puhe ollut liian negatiivista, vaikka siihen(kin) aikaan nautin oikeasti työstäni? Näkevätkö lapset työelämästä vain paineet, väsymyksen ja kiireen? Vastaus on varmaankin kyllä.

Työelämän murroksesta puhutaan valtavasti, usein nimenomaan tulevaisuuden uhkia korostaen, ja se puhe kantautuu myös lasten korviin. Ei ihme, jos työelämä pelottaa.

Kannattaa siis vähän miettiä, mitä töistään puhuu. Ja vaikka puhuisimme asiaakin, se on pian auttamatta vanhaa asiaa: meillä ei ole paljonkaan hajua siitä, millaista työelämä on vaikkapa vuonna 2050, jolloin lapsemme ovat suunnilleen sen ikäisiä kuin me nyt.

Yrittäjäperheiden lapset muistavat usein aikuisina mainita, että malli työntekoon on tullut kotoa. Se tuskin on sattumaa. Yrittäjä on usein niin naimisissa työnsä kanssa, että perhe elää mukana hyvinä ja huonoina aikoina. Siinä tulee siirretyksi myös asennetta.

Lapset voivat elää hyvää elämää monenlaisissa perheissä ja elämäntilanteissa, mutta turvallisuutta, kuuntelemista ja hellyyttä he tarvitsevat aina. Jos niiden kanssa ei kitsastella, monista eteen tulevista karikoista on paremmat mahdollisuudet kömpiä ehjänä yli.

Lapset elävät siinä tunneilmapiirissä, jonka vanhemmat pitkälti luovat. Lapset eivät tarvitse täydellisiä vanhempia, mutta aikuisten käsissä on se, miten perheessä eletään ja käyttäydytään. Pohja syntyy siitä, miten aikuinen osaa hyväksyä itsensä ja kohdata kumppaninsa – sekin on vanhemmuuteen kuuluvaa vastuuta.