Marianna Stolbow

Marianna Stolbowin kolumni: Pienen pojan ääni rikkoi hiljaisuuden raitiovaunussa – isän lämmin vastaus sai minut ylpeäksi

Meidän tulisi kaikin tavoin kehua ja kannustaa tämän sukupolven kasvattajia. Nykyvanhemmat pelkäävät jo etukäteen lapsilleen ai­­­­­­­­­­­­heuttamiaan murheita, Marianna Stolbow kirjoittaa.

Teksti:
Marianna Stolbow

Meidän tulisi kaikin tavoin kehua ja kannustaa tämän sukupolven kasvattajia. Nykyvanhemmat pelkäävät jo etukäteen lapsilleen ai­­­­­­­­­­­­heuttamiaan murheita, Marianna Stolbow kirjoittaa.

Istuin sunnuntai-iltapäivänä hiljaisessa kympin ratikassa, kun takaa kuului pieni mutta selkeä ääni: ”Iskä”. ”No?” kysyi miesääni vierestä. Poika jatkoi: ”Mä rakastan sua.” Lapsella ei ollut muuta asiaa, mutta tämän tärkeimmän hän halusi sanoa. Isä vastasi samalla mitalla ja kehui lasta hetimmiten lämpimästi.

Seuraavalla pysäkillä he jäivät pois. Katsoin heidän peräänsä, kun he kävelivät käsi kädessä kadulla ja juttelivat siitä, mitä kotiin päästyään tekisivät. Pelaisivatko vai oleilisivatko vain.

Tunsin nuoren isän puolesta sukupolviylpeyttä ja muistin, kuinka tyttärenpoikani on saanut päiväkodista saakka kehuja siitä, kuinka hyvin osaa nimetä tunteitaan tai kertoa, mistä paha mieli kulloinkin johtuu.

”Yhä useammat käsittävät, ettei kiltiksi kasvattaminen helpota kuin heidän omaa elämäänsä ja sitäkin hyvin väliaikaisesti.”

Päivälehdessä puitiin nykyvanhempien tuskaa. He kun pohtivat jo nyt, mitä lapset heistä myöhemmin terapioissaan puhuvat. He pelkäävät jo etukäteen lapsilleen ai­­­­­­­­­­­­heuttamiaan murheita. Meidän tulisi kaikin tavoin kehua ja kannustaa tämän sukupolven kasvattajia, jotka ymmärtävät valtavan paljon edeltäjiään paremmin, millä kaikella on lapselle merkitystä.

Yhä useammat käsittävät, ettei kiltiksi kasvattaminen helpota kuin heidän omaa elämäänsä ja sitäkin hyvin väliaikaisesti. Omista tunteista kiinni saaminen sen sijaan on taitolaji, jota kukin tulee oikeasti aikuisena tarvitsemaan: mitä tunnen ja miksi. Mitä tarvitsen ja mitä voisin tehdä tukeakseni itseäni.

Muistan kuulleeni, kuinka ”ärsyttävää on, kun lapselta kysytään kaikkeen mielipidettä”. Ellei sellaista lapsena kysytä, ei omaa mieltä aikuisena löydy eikä tarpeitaan tunnista. Edessä on umpikuja.

Meidät onkin täytetty mielenterveysinfolla, koska pahoinvointia on paljon, ja kansakuntana kannamme raskaita kokemuksia, ylisukupolvisiakin traumoja. Päivälehdet nostavat teemoja esille, iltapäivälehdet otsikkoihinsa. Kukaan ei ole ”suojassa” tunnekasvatukselta, mikä ei tarkoita sitä, että tunnetaidot valuisivat samalla lailla kaikkiin koteihin.

”Jokainen lapsi saa joka tapauksessa kantaakseen ikäviäkin lapsuusmuistoja.”

Tiedon ja taidon ristitulessa nuoret vanhemmat ansaitsevat kehumme. He voisivat jopa levätä tovin ja ajatella, että jokainen lapsi saa joka tapauksessa kantaakseen ikäviäkin lapsuusmuistoja. Kireästi täydellisyyteen pyrkivät aikuiset ovatkin pelottavaa katsottavaa. Ympärillä pidätetään hengitystä ja odotetaan, koska ja mistä suunnasta homma prakaa.

Vanhemman ja lapsen välinen vuorovaikutuksellinen yhteys ei katkea lapsen kasvettua aikuiseksi. Päinvastoin. Meillä on silloinkin mahdollisuus keskustella siitä, millaisia vanhempia olemme ja miksi. Voimme kertoa, miksi toimim­me niin kuin toimimme lapsen ollessa pienempi. Minkä uskoimme olevan lapsen parhaaksi ja mistä syystä. Meillä on aina mahdollisuus pyytää anteeksi väsymystä, vääriä arviointeja ja ylilyöntejä. Ja teimme me miten tahansa, lasten tehtävä on kyseenalaistaa tapamme toimia, jotta he kasvaisivat meistä irti, omiksi itsekseen, ja löytäisivät oman tapansa olla aikuisia, ehkä vanhempia.

Vastapaino-kustantamon kesällä julkaiseman Terapeuttinen valta -teoksen esille nostama terapiapuheen valta on tervetullut muistutus huonomuistisille siitä, ettei ihminen parhaillakaan tunnetaidoilla pysty tekemään itsestään voimahahmoa ja oman elämänsä sankaria. Hyvinvointiin vaikuttavat taloudelliset, sosiaaliset ja yhteiskunnalliset olosuhteet. Kaikki ei tosiaankaan ole itsestä kiinni, eikä vastakkainasettelun aika ole ohi niin kauan, kun mielenterveyspalveluiden saatavuuteen vaikuttaa tulotaso.

”Kolhujen aiheuttajina eivät aina ole omat vanhemmat, vaan maailma, jossa lapset luovivat.”

Jos velkakurjuudesta krokotiilinkyyneleitä vuodattavat lyhytnäköisimmät poliitikot oikeasti ajattelevat tulevaisuuttamme, he sijoittavat lapsiperheisiin runsaasti rahaa. Säästöt, jotka sitä kautta syntyvät, ovat ilmeisiä ja valtavia. Talousnobelisti Paul Krogman muistutti siitä jälleen kerran The New York Timesissa pari viikkoa sitten.

Traumaattisimpia tekijöitä lapsillemme lienevät yhä lapsiperheköyhyys sekä kovat odotukset eri-ikäisille, vielä hentoina huojuen varttuville olennoille. Kolhujen aiheut­tajina eivät aina ole omat vanhemmat, vaan maailma, jossa lapset luovivat. Vanhemmat ovat usein timanttia mutta arki eri tavoin ankara. Kuka sen heille rakensi?

Marianna Stolbow

Marianna Stolbow on kirjailija ja kouluttaja, joka etsii vastausta kysymykseen,
mitä rakkaus on.

X