Kolumnit

Marianna Stolbowin kolumni: Exän kanssa samoissa juhlissa

Aikuinen putoaa erossa kaikkiin lapsuudenpelkoihinsa, siksi häntä tulee ymmärtää, vaikkei kaikkea tulekaan hyväksyä.

Teksti:
Marianna Stolbow

Marianna Stolbow muistuttaa, että työskentelemme itsetuntomme kanssa koko elämän.

Aikuinen putoaa erossa kaikkiin lapsuudenpelkoihinsa, siksi häntä tulee ymmärtää, vaikkei kaikkea tulekaan hyväksyä.

Juhlakausi lähenee. Aloitetaan lakkiaisilla, jatketaan häillä, ja rippijuhlia onkin pitkin kesää. Kuvissa hehkuvat poreilevat kuohuviinilasit, kiiltävät mekot ja nauravat lapset. En haluaisi olla ilonpilaaja, mutta muistutan, että monessa perheessä pähkäillään nyt, kenet kutsutaan ja millä perusteella.

Erityispiirteen juhlille antavat tietenkin erotilanteet. Kaikki tulee kutsua juhliin, sillä avec-liite on itsestään selvä perhejuhlissa. Paitsi ettei ole:

– Nämä ovat meidän lapsen juhlat, siksi sinun nyksäsi pysyy poissa, jos on fiksu, moni sanoo.

Mutta kuinka kauan uudet puolisot mielestänne odottavat porstuassa? Onko kyse jostain tietystä kuukausi- vai vuosimäärästä?

Lapset peruvat omia häitään, kun puristuvat niin tiukkaan paikkaan keskustellessaan eronneiden vanhempiensa kanssa siitä, millaisella kokoonpanolla perhejuhlaa vietetään. Jompikumpi vanhemmista saattaa näet odottaa tai jopa olettaa lapsiltaan elinikäistä solidaarisuutta ikivanhankin eron vuoksi – sellaisen eron, jossa itse kokevat olleensa syyttömiä osapuolia eli kumppanin mielivallan uhreja. Myös taloudellisesti epäreilut erot hiertävät juhlissa. Monesti lapsille onkin helpompi jättää karkelot järjestämättä kuin avata tämä keskustelu kotiväen kanssa.

Nuorelle saatetaan myös järjestää kahdet juhlat, kahdessa eri osoitteessa, koska aikuisen on vain niin vaikeaa katsoa edes silmiin exää, tämän uutta puolisoa tai entisiä appivanhempia. Näin aikuinen suojelee itseään raivokohtaukselta tai kontrolloimattomalta surulta, jonka kuvittelee tulvivan yli äyräiden heti, kun ei-toivotun henkilön näkee.

Ei auta, vaikka me asiantuntijajoukolla kuinka kilvan selittäisimme, kuinka sinun täytyy venyä. Viisaampaa onkin yrittää ymmärtää, mitä aikuisen päässä tapahtuu.

Eroavan aikuisen kokemusta voidaan verrata Liisan putoamiseen Ihmemaan kauhupoluille. Perheen ja arjen hajoaminen on kuin Liisan syöksy puun sisällä avautuneeseen kuiluun, jossa vauhti on kova eikä putoava syöksyn aikana näe, mihin lopulta mätkähtää ja selviääkö pudotuksesta edes hengissä. Kun lopulta pääsee perille, eronjälkeisessä ihmemaassa avautuu kohtauksia, joissa et ole ennen ollut, joista sinun tulisi selvitä, mutta et yhtään tiedä miten. Ja juuri kun olet hetken verran tuntenut tukevampaa maata jalkojesi alla, nurkan takaa ilmestyy irvikissa. Sen irvistys saa sekä nolostumaan että pelästymään.

Uudessa tilanteessa aikuinen kokee pelkoa siitä, ettei selviydy emotionaalisesti, taloudellisesti, seksuaalisesti yksin. Ero ravistelee itsetunnon perustuksia. Se vavisuttaa, koska muistuttaa aiemmista putoamisista. Päälle lätkäistään vielä häpeä, joka ei poistu mielenmaisemasta, vaikka kuinka moni muukin tilastojen mukaan eroaisi samana vuonna, samassa maassa. Pelon, häpeän, pienen kiukun, suuren vihan sekä surun tunteet eivät käskystä katoa, sillä ero tönäisee niihin lapsuuden kauhukuviin, joita on ehkä koko ikänsä yrittänyt juosta pakoon. Siksi ero sattuu ja saa käyttäytymään oudosti, jopa itsekkäästi. Lapsellisesti, muut sanovat ja ovat oikeassa.

Tätä hämmentynyttä ja hämmentävää aikuista Ihmemaassa tuleekin lähestyä tältä kantilta: siinä hetkessä aikuinen on itse kuin lapsi. Häntä pelottaa, nolottaa, hän kokee arvottomuutta, kelpaamattomuutta, osaamattomuutta uuden edessä. Aikuinen putoaa erossa kaikkiin lapsuudenpelkoihinsa, siksi häntä tulee ymmärtää, vaikkei kaikkea tulekaan hyväksyä.

On parempi kuulla, mikä kaikki häntä suututtaa, mitä kaikkea hän suree, mistä kaikesta hän on epävarma. On viisasta olla kieltämättä häntä kokemasta sitä epäreiluuden tunnetta, josta hän puhuu viikko- tai kuukausitolkulla samalla kun yliviivaa vieraslistasta tuttujen nimiä. Kun hän on saanut kaiken kerrottua ja ollut juuri niin vihainen kuin huvittaa ja juuri niin surullinen kuin uskaltaa, voidaan nimilistoja alkaa taas kirjoittaa. Aikuisenkin on turvallisempi olla, kun joku on ottanut hänen turvattomuudentunteensa tosissaan sen sijaan että vähättelisi sitä.

Kasvattajana aikuisen kannattaa kuitenkin aina tiukan paikan tullen katsoa peiliin ja kysyä: ”Mitä minä itse toivoisin, että isä/äiti nyt tekisi, jos olisin tuo lapsi?” Niinkin voi tulevaan juhlakauteen valmistautua. Pudottautua hetkeksi juhlakalun saappaisiin ja miettiä, mitä hän juuri nyt eniten tarvitsisi aikuisilta. Mitä hän minulta toivoisi? Mitä olisin itse vastaavassa tilanteessa vanhemmiltani toivonut? Tälläkin asenteella voi tuleviin juhliin asennoitua, ja sitten riemuita täysin rinnoin juhlittavan rinnalla.

Marianna Stolbow

Marianna Stolbow on kirjailija ja kouluttaja, joka etsii vastausta kysymykseen,
mitä rakkaus on.

X