Kolumnit

Marianna Stolbowin kolumni: Jälkiviisaus, taivastelu ja turhat neuvot – jos näitä jakelee, ei kannata ihmetellä, ettei ystävä enää kerro elämästään

Vaikeuksissa oleva ystävä kaipaa yleensä kuuntelijaa, ei jälkiviisautta, taivastelua tai neuvoja, Marianna Stolbow kirjoittaa.

Teksti:
Marianna Stolbow

Vaikeuksissa oleva ystävä kaipaa yleensä kuuntelijaa, ei jälkiviisautta, taivastelua tai neuvoja, Marianna Stolbow kirjoittaa.

Ystävättäreni saapui mökkivieraakseni. Varasimme neljä vuorokautta vaihtaaksemme vuoden kuulumiset, koronan estettyä tehokkaasti aiemmat lähitapaamiset. Yhteenlaskettuna jälkikasvuumme kuuluu kahdeksan henkeä sekä kumppanit, joten puhuttavaa riittää.

Miksi joidenkin ihmisten kanssa on mukavampi jutella kuin toisten? Yleensä tilanteen tekee miellyttäväksi se, ettei kuulija asetu kertojan yläpuolelle. Ei kritisoi eikä opeta. Ei neuvo eikä ratkaise.

”Juttelun tekee miellyttäväksi se, ettei kuulija asetu kertojan yläpuolelle.”

Päätimme käsitellä vuoron perään kaikki lapset ikäjärjestyksessä vanhimmasta nuorimpaan. Minkäänlaista keskinäisen kehumisen kerhoa emme ole koskaan muodostaneet vaan ilmaan on lätkäisty kaikki kasvupyrähdysten kauhutarinat häpeilemättä ja heti. Ja kuinka monta kertaa olemme kiitelleet sitä, että toisin kuin työpaikkojen kahvipöytäkeskusteluissa, joihin mahtuvat liian usein ainoastaan lasten menestyskertomukset, meillä on läväytetty näkyville koko kasvukipujen kirjo. Karmeimmat koulukokemukset, typerimmät seurustelukumppanivalinnat ja rasittavimmat Wilma-viestit.

Vuosikausia vanhassa ystävyydessä on ollut mahdollista pohtia lasten elämään opettelua, koska kumpikaan meistä ei ole jeesustellut toisen lapsen tekemisiä. Me tiedämme lähtökohtaisesti, että lapset ovat hyviä tyyppejä, joilla on arvot kohdillaan. Siksi emme koskaan kritisoi toistemme lasten touhuja vaan yritämme nähdä, mistä kukin vaihe on johtunut, miten se on kestettävissä ja koska on toimittava.

Siinä missä oli verraten helppoa antaa lasten pieninä juosta niin lujaa kuin kintuistaan pääsivät, kompastella, kiipeillä ja kaatua, huomattavasti kivuliaampaa on ollut seurata vierestä ja antaa nuorten oppia kokemuksen kautta. Liian usein tulee ladeltua neuvoja ja lyötyä ratkaisuja pöytään. Eihän taka-alalla pysyminen ole kenenkään kohdalla yhtä vaikeaa kuin lasten kanssa. Iästä huolimatta heidän harmituksensa, surunsa ja ahdistuksensa tarttuvat meihin silmänräpäyksessä. Hätä ja kipu on niin sietämätöntä, että lätkäisemme pöytään omat toimintaehdotuksemme välittömästi. Aikuisuutta kolkutteleville nuorille ne ovat joskus tarpeen, joskus surkeita oikoteitä ja siksi esteinä oikealle oppimiselle.

”Vaatii luottoa kuunnella ahdistumatta ja antamatta ohjeita.”

Vaatii luottoa ja rakkautta kuunnella myös ystävän kertomuksia ahdistumatta ja antamatta ohjeita. Ja se juuri tekeekin tietyt ystävyydet niin syviksi ja palkitseviksi. Jokaisella on tarve kertoa ja tulla kuulluksi. Kaikilla ei ole taitoa olla sanomatta omaa näkemystään asiasta, ohjeistaa toimimaan ”fiksummin”, tuomita tai taivastella. Lopetamme nopsakasti kertomisen niille, joille kaksi jälkimmäistä ovat omin tapa olla läsnä.

Jos tekee auttamistyötä ammatikseen, on neuvoliipasin todella herkässä. Olen itse kuullut joskus esikoiseni sanovan: Voitko vain, please, kuunnella. Älä yritä ratkaista. Tällaisia ohjeita annan myös pariskunnille.

On hyvä miettiä, miksi neuvonantaja napsahtaa omassa päässä niin nopeasti päälle, kun joku kertoo huolistaan. Kuvitteletko oikeasti tietäväsi, miltä toisesta tuntuu? Uskotko vilpittömästi, että jos hän olisi toiminut kuten sinä jälkiviisaasti sanot, mitään ongelmia ei olisi syntynyt?

Kuopukseni katosi kerran isompien lasten leikin keskeltä ja eksyi metsään. Tilanteen pitkittyessä jouduimme soittamaan poliisit. Kauhun hetkellä eräs perheenjäseneni tokaisi: Niin, minä EN olisi jättänyt häntä muiden lasten kanssa tuonne pihalle. Poika löytyi pian. Samalla minulle valkeni, kuinka empatiakyvytön ja tunnekylmä ”läheinen” perheeseen kuului.

”Kaikissa ihmissuhteissa olisi luotettava siihen, että aikuinen kysyy, jos hän kaipaa neuvoja.”

Useimmiten aikuinen kaipaa kuulijaa, ei taivastelijaa, kritisoijaa tai neuvojaa. Myös ratkaisuntarjoajat ovat rasittavia. Kaikissa ihmissuhteissa olisi luotettava siihen, että aikuinen kysyy, jos hän kaipaa neuvoja. Muutoin riittää, että kuulet, mitä toinen kertoo. Jos alat samaan hengenvetoon miettiä ratkaisuja, on kuulija sinussa kadonnut. Ajatuksesi juoksevat omia polkujaan, et enää tavoita toisen kertomusta.

Läsnäoloaan ja myötäelämistä voi sen sijaan korostaa toteamalla Minä kuulen, mitä sinä sanot. Ja lisäämällä lempeästi Tuoltako sinusta tuntuu? Kerro lisää.

Marianna Stolbow

Marianna Stolbow on kirjailija ja kouluttaja, joka etsii vastausta kysymykseen,
mitä rakkaus on.

X