Marianna Stolbowin kolumni: Jälkiviisaus, taivastelu ja turhat neuvot – jos näitä jakelee, ei kannata ihmetellä, ettei ystävä enää kerro elämästään
Vaikeuksissa oleva ystävä kaipaa yleensä kuuntelijaa, ei jälkiviisautta, taivastelua tai neuvoja, Marianna Stolbow kirjoittaa.
Vaikeuksissa oleva ystävä kaipaa yleensä kuuntelijaa, ei jälkiviisautta, taivastelua tai neuvoja, Marianna Stolbow kirjoittaa.
Ystävättäreni saapui mökkivieraakseni. Varasimme neljä vuorokautta vaihtaaksemme vuoden kuulumiset, koronan estettyä tehokkaasti aiemmat lähitapaamiset. Yhteenlaskettuna jälkikasvuumme kuuluu kahdeksan henkeä sekä kumppanit, joten puhuttavaa riittää.
Miksi joidenkin ihmisten kanssa on mukavampi jutella kuin toisten? Yleensä tilanteen tekee miellyttäväksi se, ettei kuulija asetu kertojan yläpuolelle. Ei kritisoi eikä opeta. Ei neuvo eikä ratkaise.
”Juttelun tekee miellyttäväksi se, ettei kuulija asetu kertojan yläpuolelle.”
Päätimme käsitellä vuoron perään kaikki lapset ikäjärjestyksessä vanhimmasta nuorimpaan. Minkäänlaista keskinäisen kehumisen kerhoa emme ole koskaan muodostaneet vaan ilmaan on lätkäisty kaikki kasvupyrähdysten kauhutarinat häpeilemättä ja heti. Ja kuinka monta kertaa olemme kiitelleet sitä, että toisin kuin työpaikkojen kahvipöytäkeskusteluissa, joihin mahtuvat liian usein ainoastaan lasten menestyskertomukset, meillä on läväytetty näkyville koko kasvukipujen kirjo. Karmeimmat koulukokemukset, typerimmät seurustelukumppanivalinnat ja rasittavimmat Wilma-viestit.
Vuosikausia vanhassa ystävyydessä on ollut mahdollista pohtia lasten elämään opettelua, koska kumpikaan meistä ei ole jeesustellut toisen lapsen tekemisiä. Me tiedämme lähtökohtaisesti, että lapset ovat hyviä tyyppejä, joilla on arvot kohdillaan. Siksi emme koskaan kritisoi toistemme lasten touhuja vaan yritämme nähdä, mistä kukin vaihe on johtunut, miten se on kestettävissä ja koska on toimittava.
Siinä missä oli verraten helppoa antaa lasten pieninä juosta niin lujaa kuin kintuistaan pääsivät, kompastella, kiipeillä ja kaatua, huomattavasti kivuliaampaa on ollut seurata vierestä ja antaa nuorten oppia kokemuksen kautta. Liian usein tulee ladeltua neuvoja ja lyötyä ratkaisuja pöytään. Eihän taka-alalla pysyminen ole kenenkään kohdalla yhtä vaikeaa kuin lasten kanssa. Iästä huolimatta heidän harmituksensa, surunsa ja ahdistuksensa tarttuvat meihin silmänräpäyksessä. Hätä ja kipu on niin sietämätöntä, että lätkäisemme pöytään omat toimintaehdotuksemme välittömästi. Aikuisuutta kolkutteleville nuorille ne ovat joskus tarpeen, joskus surkeita oikoteitä ja siksi esteinä oikealle oppimiselle.
”Vaatii luottoa kuunnella ahdistumatta ja antamatta ohjeita.”
Vaatii luottoa ja rakkautta kuunnella myös ystävän kertomuksia ahdistumatta ja antamatta ohjeita. Ja se juuri tekeekin tietyt ystävyydet niin syviksi ja palkitseviksi. Jokaisella on tarve kertoa ja tulla kuulluksi. Kaikilla ei ole taitoa olla sanomatta omaa näkemystään asiasta, ohjeistaa toimimaan ”fiksummin”, tuomita tai taivastella. Lopetamme nopsakasti kertomisen niille, joille kaksi jälkimmäistä ovat omin tapa olla läsnä.
Jos tekee auttamistyötä ammatikseen, on neuvoliipasin todella herkässä. Olen itse kuullut joskus esikoiseni sanovan: Voitko vain, please, kuunnella. Älä yritä ratkaista. Tällaisia ohjeita annan myös pariskunnille.
On hyvä miettiä, miksi neuvonantaja napsahtaa omassa päässä niin nopeasti päälle, kun joku kertoo huolistaan. Kuvitteletko oikeasti tietäväsi, miltä toisesta tuntuu? Uskotko vilpittömästi, että jos hän olisi toiminut kuten sinä jälkiviisaasti sanot, mitään ongelmia ei olisi syntynyt?
Kuopukseni katosi kerran isompien lasten leikin keskeltä ja eksyi metsään. Tilanteen pitkittyessä jouduimme soittamaan poliisit. Kauhun hetkellä eräs perheenjäseneni tokaisi: Niin, minä EN olisi jättänyt häntä muiden lasten kanssa tuonne pihalle. Poika löytyi pian. Samalla minulle valkeni, kuinka empatiakyvytön ja tunnekylmä ”läheinen” perheeseen kuului.
”Kaikissa ihmissuhteissa olisi luotettava siihen, että aikuinen kysyy, jos hän kaipaa neuvoja.”
Useimmiten aikuinen kaipaa kuulijaa, ei taivastelijaa, kritisoijaa tai neuvojaa. Myös ratkaisuntarjoajat ovat rasittavia. Kaikissa ihmissuhteissa olisi luotettava siihen, että aikuinen kysyy, jos hän kaipaa neuvoja. Muutoin riittää, että kuulet, mitä toinen kertoo. Jos alat samaan hengenvetoon miettiä ratkaisuja, on kuulija sinussa kadonnut. Ajatuksesi juoksevat omia polkujaan, et enää tavoita toisen kertomusta.
Läsnäoloaan ja myötäelämistä voi sen sijaan korostaa toteamalla Minä kuulen, mitä sinä sanot. Ja lisäämällä lempeästi Tuoltako sinusta tuntuu? Kerro lisää.
Marianna Stolbow on kirjailija ja kouluttaja, joka etsii vastausta kysymykseen,
mitä rakkaus on.
Kommentit
”Niin, minä EN olisi jättänyt häntä muiden lasten kanssa tuonne pihalle. ”
Tämä kommentti ei minusta kerro tunnekylmyydestä vaan täysin vastakkaisesta asiasta. Valtavasta pelosta, että jotain on sattunut ja kyvyttömyydestä käsitellä niitä valtavia tunteita.
Kommentit
Minulla oli juuri tuollainen ”ystävä”, joka neuvoi ja etenkin kritisoi. Kun tein virheen / virheitä samassa työpaikassa ollessamme hän ei lohduttanut sanallakaan. Paremminkin päinvastoin.
Vähitellen tajusin tuntevani itseni todella huonoksi häneen verraten. Tajusin myös sen että ”ystäväni” olisi halunnut minun olevan itsensä kopio. Ja ettei hänen käytännön apunsakaan ollut pyyteetöntä.
Huomasin hänen piilottelevan omia puutteitaan ja virheitään viimeiseen asti.
Huomasin että olin muutenkin ystävystynyt poikkeuksellisen manipuloivien, ilkeitten, ja itsekkäiden ihmisten kanssa. Joille mikään minun tekemäni ei ollut riittävästi eikä tarpeeksi hyvää. Heivasin heidät vähitellen pois lähipiiristäni.
Sen jälkeen en ole enää juurikaan kärsinyt huonommuuden-, ja alemmuudentunteista, ja mielialani on paljon parempi.
Minä riitä – itselleni.
Olen juuri tuommoinen neuvoja ja kritisoija, mielestäni on rakkautta kertoa miten ongelmista selvitään. Pitäisikö tosiaan vaan kuunnella hiljaa ja taputtaa päähän kun aikuinen lapseni sekoilee raha-asiansa? Lopulta minä joudun siivoamaan sotkut ellen ohjeista ja ratko hänen ongelmia, tahtoi tai ei.
Tai ystävä tai puoliso joka kipuilee urasuunnitelmien kanssa, minulla on tietotaito asiassa työni puolesta joten olisi rakkaudettomuutta olla kertomatta ja tsemppaamatta uusiin tuuliin.
Saan palautetta juurikin että olen aina neuvomassa, ohjeistamassa ja varoittelemassa mutta olen paljon kokenut ja elänyt, tiedän asioista miten ne parhaiten sujuu ja se on tapani osoittaa että välitän. Jos näkee että toinen on astumassa kaivoon, pitääkö vain kuunnella kun hän sinne tipahtaa?
Riippuu siitä, mikä on sinulle tärkeämpää. Kuunnella palautetta ja saada läheiset välit vai neuvoa joka välissä ja pysytellä vähän kauempana muiden yläpuolella.
Ei ehkei yläpuolella vaan myös toivoa, että kun itse väistämättä elämässä kompuroi, antaisi se ystävä vastavuoroisesti apuja ja uutta näkökulmaa ongelmaan. Varsinkin jos älykkäänä aikuisena kaikki osaisivat kauniisti ajatuksensa ilmaista.
”Niin, minä EN olisi jättänyt häntä muiden lasten kanssa tuonne pihalle. ”
Tämä kommentti ei minusta kerro tunnekylmyydestä vaan täysin vastakkaisesta asiasta. Valtavasta pelosta, että jotain on sattunut ja kyvyttömyydestä käsitellä niitä valtavia tunteita.
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous