Kolumnit

Marianna Stolbowin kolumni: Juhlakausi on minulle rutiinien rikkomisen riemua ja toiminnallista terapiaa

En tee ruokaa, jotta voisimme joulun jälkeen kaikki pahoin ja kaipaisimme uusia dieettivinkkejä tai sarjakortteja kuntosaleille. Teen ruokaa täysin itsekkäistä syistä: reseptien plarailu, menun suunnittelu ja toteutus ovat mainiota vastapainoa työlle, Marianna Stolbow kirjoittaa.
Teksti: Marianna Stolbow

Leikkaan terävällä veitsellä appelsiinista viipaleita, asettelen ne leivinpaperille ja kuivatan uunissa. Appelsiinirenkaat lojuvat monta tuntia kiertoilmassa. Koristeet valmistetaan jo syksyllä, vaikka jouluun on vielä aikaa.

Kun lapset olivat pieniä, tein marraskuun alussa kuivahedelmillä täytetyt joulukakut. Ne saivat muhia ja maustua viikkoja. Kakut putosivat sittemmin listalta. Nykyisin paistan ensimmäiseksi leivät pakkaseen, italialaiset mantelipikkuleivät purkkiin. Joku saattaisi sanoa, että suoritan joulua, hössötän joulua, yök, kulutushysterian äärimmäinen halleluja. En usko asian olevan niin.

Juhlakausi on minulle toiminnallista terapiaa. En tee ruokaa, jotta voisimme joulun jälkeen kaikki pahoin ja kaipaisimme uusia dieettivinkkejä tai sarjakortteja kuntosaleille. En pähkäile reseptejä viikko tolkulla, jotta kaikki nousisivat pöydästä vuolaasti emäntää kehuen. En saadakseni ihmetystä, ihailua tai rakkautta. Teen ruokaa täysin itsekkäistä syistä: reseptien plarailu, menun suunnittelu, ennakkovalmistelut, toteutus ja kattaus ovat mainiota vastapainoa työlle.

Joka vuosi tyhjennän koko joulunalusviikon kalenterin. Merkitsen kunkin päivän kohdalle hommat, jotka kulloinkin kannattaa tehdä. Soittolistojeni kuuntelu ja kiireettömyys ovat valmisteluiden herkullisin osio.

”Perheen italialaispuoliskolta on meille pesiytynyt tapa, jossa aatto on silkkaa juhlan odottelua.”

Ja mitä tavaraan tulee, perin aikoinaan äidiltäni lapsia koskevan fiksun periaatteen: yksi vaate, yksi kirja, yksi lelu. Ajan myötä alkoi lipsuminen: ”yksi kirja” muuttui muotoon ”yksi kirjapaketti”. Käsite ”yksi lelu” venyi ja paukkui. Tiedostavina teineinä lapseni ilmoittivat, ettei lahjoja saa ostaa. Tai jos on pakko – koska minä kitisin – aineettomat hyväksytään. Pitkien neuvotteluiden myötä saan nyt aineettomien ohella lahjoittaa asioita, joita heidän kodeistaan puuttuu. Siis tavaroita, joita opiskelija-arkeen kaivataan, mutta joita he eivät ole tohtineet tai voineet itselleen hankkia. Uff-sukupolven kasvateilla uusien tavaroiden tarpeet ovat ihailtavan harvassa.

Perheen italialaispuoliskolta on meille pesiytynyt tapa, jossa aatto on silkkaa juhlan odottelua. Vain kala- ja kasvisateriat ovat sallittuja, koska joulupaasto päättyy vasta keskiyöllä. Silloin seimeen ilmestyy muovinen jouluvauva, joulunihme.

Lasten ollessa pieniä kävelimme yöllä roomalaisen kotikatumme joulukirkkoon. Messusta alkanut juhla jatkui aina loppiaiseen saakka. Protestanttisessa Suomessa kasvaneena muistan alussa ihmetelleeni, että pyhäpäiviin kuului keskeisenä osana kortinpeluu. Rahastakin pelattiin niin kauan, että joku setä tai täti oli ”kynitty putipuhtaaksi”. Sen sijaan sukulaiset ja suupalat eivät loppuneet koskaan.

Muutaman vuoden elimme tavarapaljouteen tukehtuvassa Tokiossa. Siellä ostaminen ei loppunut koskaan.

Koti-Suomessa lojumme aikatauluttomassa tilassa vuorokaudesta toiseen. Kun lapset olivat koululaisia, kaikkialta toitotettiin, kuinka lomilla ei saa sotkea vuorokausirytmiä, sillä muuten hukka perii. En piitannut varoituksista, koska juuri rutiinien rikkominen toi taianomaisen tunnelman joulupäiviin: lautapeli saatettiin aloittaa mihin aikaan vain, herkkuja lusikoitiin jääkaapista yöllisten pelien keskellä. Rutiinien rikkominen onkin juhla-ajan riemuosio.

Vapaapäivät seuraavat toisiaan, ja kun kerran on äiti laittanut kystä kyllä, voi muutaman vuorokauden velttoilla kirjojen, elokuvien, pelien ja loputtoman kiireettömän jutustelun äärellä. Vain koira pakottaa pihalle pari kertaa päivässä.

”Juhlakausi hoitaa minua toimintaterapian ohella yhteisöllisyydellään.”

Ja ennen kaikkea, joka kerta kun istahdan pitkän ruokapöydän päähän pienemmällä tai isommalla seurueella, pöydän yli siksakkia risteilevät katseet ja kommentit tekevät näkyväksi sen, mikä elämässä on tärkeää. Seuraan soljuvaa keskustelua, kiivasta väittelyä, puolelta toiselle pomppoilevaa pulinaa, naurua ja mielipiteiden vaihtoa yhteisen aterian äärellä.

Juhlakausi hoitaa minua toimintaterapian ohella yhteisöllisyydellään. Se tuo primitiivisen hyvän, yhdessäolon tarjoa­man turvan tunteen. Nämä ovat ne ihmiset, joita varten olen olemassa, ja jotka ilmiselvästi merkitsevät vuosi vuodelta myös toisilleen yhä enemmän.

X