Kolumnit

Marianna Stolbowin kolumni: Kikkelille ei ole pakko kikattaa – järkytyin, kun nuori nainen teki niin

Oliko ärsyyntymiseni sittenkin lymyävää naisvihaa, ja miksi itse jäin vaiti, pohtii Marianna Stolbow kolumnissa.

Teksti:
Marianna Stolbow

Oliko ärsyyntymiseni sittenkin lymyävää naisvihaa, ja miksi itse jäin vaiti, pohtii Marianna Stolbow kolumnissa.

Olin taannoin työtilanteessa, jossa ikäiseni mies kertoi kaksimielisen vitsin. Se koski penistä ja oli minusta koko lailla kuvottava kasku. Vaivauduin ja vaikenin hänen puolestaan, sillä tunsin häpeää siitä, kuinka mauton mies tilanteessa oli.

Hän elää samassa länsimaisessa kulttuurissa kuin me kaikki eikä siksi ole voinut välttyä keskustelulta, joka kyseenalaistaa moisen mokailun. Tunnistan helposti häirinnän, eikä minua naurata siinä mikään.

Itseäni kaksikymmentä vuotta nuorempi nainen puolestaan nauroi makeasti. En tiedä, naurattiko häntä itse vitsi vai esittikö hän huvittunutta ollakseen kohtelias. Minua surettivat molempien roolivankilat. Vanhemmalle miehelle, kokeneemmalle asiantuntijalle on osoitettava kunnioitusta. Se tuntuu monista luontevalta.

Kun olin pieni, vietin paljon aikaa isoveljeni kanssa. Hän myös otti minut monesti mukaan kaveriporukkaansa, vaikka olin paljon muita nuorempi. Tämän ansiosta minulla ei koskaan ole ollut erityistä ihailua tai toisaalta myöskään arkuutta poikia kohtaan.

Ensimmäisellä luokalla sain mojovan nyrkin vatsaani, kun ajauduin pelottomasti tappeluun saman luokan pojan kanssa. Koen poikaporukoitten tuntemukseni vaikuttaneen valtavasti tapaani olla. En pitänyt miehiä sen parempina tai pahempina kuin muidenkaan sukupuolien edustajia. En katsonut alas- tai ylöspäin.

”Järkytyn, jos nainen nauraa tyhmälle sutkautukselle.”

Sen sijaan olen ikäni kokenut myötähäpeää sekä rivoja vitsejä kertovien miesten käytöksestä että niille nauravien naisten hihittelystä. Toivottavasti kukaan ei tulkitse tätä naisvihaksi, mutta haluaisin kertoa kaikille tytöille, ettei kikkeleille tarvitse nauraa. Etenkään silloin, kun niitä vilautetaan verbaalisesti vitsin varjolla läsnäolijoiden edessä. Järkytyn, jos nainen nauraa tyhmälle sutkautukselle.

Onko tämä järkytys ja ilmiselvä ärsyyntyminen juuri sitä naisvihaa, joka sittenkin lymyää jossain syvällä sisimmässäni, vai onko minulla oikeus ojentaa nuorempiani?

Neuvoisin, että älä inhoa tai ihaile ketään sukupuolensa vuoksi, mutta älä tosiaankaan naura huonolle vitsille. Saat ja kannattaakin pysyä vakavana, jos juttu ei naurata. Vältä sukupuoleen liitettyjä ennakkokäsityksiä, mutta sano, jos jokin toisen puheissa etoo.

Mutta minä en tuossa äskettäisessä tilanteessa itse sanonut mitään. En nauranut mutta en myöskään noussut tuoliltani, en kävellyt ulos huoneesta, en nostanut etusormea pystyyn enkä huo­mauttanut edes pienellä äänellä, että tuo on epäsopivaa. Miksi en saanut sanaa suustani? Paljastuiko sisältäni sittenkin kiltti tyttö, joka ei auo päätään?

Kun teininä palasin kaupungilta kotiin perjantaisin ja lauantaisin verraten myöhäisellä bussilla, harva se kerta sama popliinitakkinen mies asettui taakseni. Niin laiturin jonossa kuin bussiin päästyämme hän pyrki aina liian likelle tai venytti kättään kiinni minuun. Silloin huusin reippaasti ja kovaan ääneen. Tein selväksi, että olin alaikäinen ja että hänen tapansa oksetti ja oli lisäksi laitonta. Koko bussi kuuli, ja mies lopetti melkein yhdellä kerralla. Toistin pelotta kantani isoon ääneen muutamana viikonloppuna, ja lopulta hän luovutti.

”Oletettavasti perinteinen laumaeläimen pelko joutua karkotetuksi ryhmästä sai minut vaikenemaan.”

Miksi nyt aikuisena en saanut suutani auki tässä ällöttävässä työtilanteessa? Ajattelinko, että minua pidetään tiukkapipoisena? Huumorintajuttomana ja tietenkin sen verran iäkkäämpänä naisena, etten ymmärtänyt kivaa, harmitonta kevennystä? Kysehän oli vain vitsistä. Oletettavasti perinteinen laumaeläimen pelko joutua karkotetuksi ryhmästä sai minut vaikenemaan. Harmi.

Tapahtuma jäi piinaamaan. En ollut niinkään huolissani miehestä, joka iljettävän jutun kertoi, koska hän on menetetty tapaus. Minua suretti nuorempi nainen, joka nauroi ja minä, joka en saanut sanottua, kuinka huonosta mausta kasku kertoi.

Olen kuitenkin mieluummin kukkahattutäti kuin alhaalta ylöspäin katseleva kikattaja.

Sitä paitsi, kun haastattelin erästä kokenutta psykiatria, hän sanoi toivovansa, että kaikki aikuiset olisivat enemmän aikuisia ja mieluummin myös hieman kukkahattutätejä.

Marianna Stolbow

Marianna Stolbow on kirjailija ja kouluttaja, joka etsii vastausta kysymykseen,
mitä rakkaus on.

X