Kolumnit

Marianna Stolbowin kolumni: Koulukiusaaminen vaikuttaa usein läpi elämän, ja sillä on osansa myös parisuhdeongelmiin

Koulukiusaaminen jättää kiusattuun turvattomuuden ja arvottomuuden tunteita, jotka joskus jatkuvat pitkälle aikuisuuteen. Kiusaamiskokemukset pulpahtavat esiin myös parisuhdeongelmia selvitellessä, Marianna Stolbow kirjoittaa.

Teksti:
Marianna Stolbow

Koulukiusaaminen jättää kiusattuun turvattomuuden ja arvottomuuden tunteita, jotka joskus jatkuvat pitkälle aikuisuuteen. Kiusaamiskokemukset pulpahtavat esiin myös parisuhdeongelmia selvitellessä, Marianna Stolbow kirjoittaa.

Kuluneena keväänä on mainittu ohimennen, että etäkoulu avitti monen koulukiusatun arkea. Ajatus on hirvittävä. Pisa-pärjääjien peruskoulu on monelle nuorelle niin karmea paikka, ettei muu kuin etäkoulu ole heitä auttanut.

Vanhemmat jännittävät valmiiksi, ettei oman lapsen kohdalle moista tapahtuisi, mutta kukaan ei voi ennakoida, kenen kohdalle arpa lankeaa. Kiusaamisen aiheeksi kelpaa mikä tahansa syy. Seurauksiin törmää tuon tuosta, sillä kokemuksen lonkerot ulottuvat pitkälle aikuisikään.

Eräässä läheltä seuraamassani koulukiusaamistapauksessa vanhemmat toimivat 11-vuotiaan kohdalla ripeästi. He soittivat opettajalle kysyäkseen, missä mättää, kun aiemmin koulun jälkeen kavereiden kanssa leikkinyt tyttö oli uuden koulun aloitettuaan iltapäivisin aina yksin. Opettaja ihmetteli tätä, sillä hän oli luotsannut ryhmää ensimmäiseltä luokalta saakka ja aina oli ollut ”oikein mukavaa”. Todellisuudessa luokassa oli yksi, erityisen huonon itsetunnon omaava tyttö, joka kuljetti omasta pahasta olosta johtuen muuta luokkaa perässään, ja suurin osa kilteistä tytöistä totteli.

Luokan vanhempiin otettiin yhteyttä ja kysyttiin, oliko heillä tiedoissa, miksei uutta oppilasta kutsuttu mukaan synttäreille (kahteen vuoteen), ja tiesivätkö vanhemmat sattumoisin tilanteesta mitään. Valistuneilta, yhteiskunnallisesti suvaitsevaisiksi itsensä luokitelleilta vanhemmilta saatiin kaksi vastausta: A) yksitoistavuotiaan kaverivalintoihin eivät enää vanhemmat voi vaikuttaa ja B) muut lapset olivat tunteneet toisensa jo niin pitkään, että mukaan oli ”hankala” päästä. Vanhemmat siis nostivat kätensä pystyyn, sillä 11-vuotiaat päättävät heidän mielestään jo itse näistä asioista.

Olen nähnyt, kuinka kansainvälisissä kouluissa eri puolilla maailmaa vanhemmat aktivoituvat, kun uusi oppilas tulee luokalle. Koska moni ekspatriaattilapsi joutuu asettumaan usein uuteen luokkaan, joskus jopa vajaalla kielitaidolla, vanhemmat itse toimivat aktiivisesti ja kutsuvat uutta oppilasta kotiin, jotta tämä tuntisi olonsa tervetulleeksi.

Yksi luokan tytöistä totesi, että et sä vittu tajuu, ettei kukaan haluu olla sun kaa.

Näkemässäni tapauksessa oppilas ei koskaan saanut kutsuja minnekään eikä keneltäkään. Kun uusi tyttö kysyi iloisesti koulun käytävällä ensimmäisinä päivinä, että kuka haluaisi tulla meille koulun jälkeen, yksi luokan tytöistä totesi, että et sä vittu tajuu, ettei kukaan haluu olla sun kaa.

Koulunkäynti muuttui tuon jälkeen vastenmieliseksi, koulu turvattomaksi paikaksi. Keskittyminen ei enää onnistunut, sillä sieluun lyötiin lovi, jonka johdosta peruskoulun jälkeiset koulut jäivät kaikki kesken.

On olemassa palvelumuotoja, kuten Tukikeskus Valopilkku, joissa koulukiusaamistapauksia ratkotaan aina 30 ikävuoteen asti. Itse kuulen työssäni parisuhdekouluttajana asioita, jotka vievät parisuhdepulmien pohtimisen lapsuuden kiusaamiskokemuksiin. Sellaisiin, joissa istutettiin uskomus siitä, että ihan oikeasti kukaan ei kuitenkaan ole sinusta kiinnostunut tai et pohjimmiltasi ole sellainen, josta joku voisi välittää. Tällaiset kokemukset heijastuvat ihmisen kouluttautumiskykyihin, yhteiskuntaan integroitumiseen, parisuhteisiin ja perhe-elämään eli mielenterveyteen pitkälle aikuisiässä.

Se on kaikkien vanhempien kauhu – omien lasten kohdalla. Olisi mukavaa, jos asiaa pohdittaisiin myös kiusatun näkökulmasta ja asioista puhuttaisiin ei-kiusattujen omien lasten kanssa mahdollisimman paljon.

Koulukiusaaminen on kuin loinen, jota hän kantaa sisällään läpi elämän.

Esimerkki-ihminen, josta kirjoitin, kuvasi kokemustaan sanomalla, että koulukiusaaminen on kuin loinen, jota hän kantaa sisällään läpi elämän. Välillä se pitää pienempää ääntä, mutta työpaikoilla tai sosiaalisissa tilanteissa se nostaa päätään ja muistuttaa, ettet ole mistään kotoisin ja voisitko pitää pääsi kiinni, kun muut puhuvat.

Tajuan hyvin, etteivät opettajat kykene vahtimaan, mitä koulutiellä saati somessa tapahtuu. Mutta voisivatko vanhemmat pohtia kielenkäyttöään? Antaa mallia siitä, miten uuteen ihmiseen suhtaudutaan, kuinka poissaolijoista puhutaan. Pilkkapuheen ja pahanpuhumisen välttäminen perhetilanteissa on peruskauraa kiusaamisen kitkemiseksi. Poissaolevia ei tarvitse arvostella arvostelemisen ilosta.

Marianna Stolbow

Marianna Stolbow on kirjailija ja kouluttaja, joka etsii vastausta kysymykseen,
mitä rakkaus on.

X