Kolumnit

Marianna Stolbowin kolumni: Loputtomastiko lempeä – miksi nainen ei saisi olla vihainen?

Kun Michelle Obama nousi vaalikampanjan aikana puhujapönttöön, monia harmitti ja jopa ärsytti se, kuinka vihaiselta hän esiintyessään näytti. Mistä ihmeestä nousee toive siitä, että juuri naiset reagoisivat lempeydellä tai somasti vääryyksiin? Tätä pohtii Marianna Stolbow.
7.2.2019 Teksti: Marianna Stolbow

Kymmenientuhansien muiden tapaan makasin vuodenvaihteen vapaapäivät sohvalla lukien Yhdysvaltain edellisen ensimmäisen naisen Michelle Obaman muistelmateosta. Jouhevasti kerrotussa tarinassa eritoten yksi asia osui ja upposi minuun. Kirjan syvin sukellus oli tapaus, jossa tälle korkeasti koulutetulle naiselle näytettiin videoita hänen miehensä kampanjatilaisuuksista ja nuristiin, kuinka vähän nainen puhuessaan hymyili. Se järkytti minua oikeasti.

Michelle Obama oli nähnyt vuosikymmeniä, kuinka hän ja hänen omaisensa olivat kokeneet epäreiluuksia ja kuinka lait ja laittomuudet olivat tuoneet heidän elämäänsä rodullista kaltoinkohtelua. Mutta kun hän nousi vaalikampanjan aikana puhujapönttöön, monia harmitti ja jopa ärsytti se, kuinka vihaiselta hän esiintyessään näytti.

V i h a i s e l t a?

Eikö ihminen tuossa vaiheessa jo ole hieman vihainen?

Ympäristöön tai itseemme kohdistuvat epäreiluudet saavat meidät suuttumaan, koska petymme näkemäämme kohteluun. Tunteena viha nousee juuri pettymyksestä ja yksinkertaisesti siitä kokemuksesta, että asiat eivät mene toivomallamme tavalla. Toiveiden ja todellisuuden välinen pettymys pumppaa pintaan vihaa – ja sitten punnitaan, kuinka rakentavalla tavalla kukin vihansa ilmaisee. Vaalikampanjaa käyvän naisenko ei kuitenkaan soisi olevan vihaisen näköinen?

Meillä kaikilla on varmasti sukuun kuulunut ikikiukkuisia naisia, joiden tunnetila ei jäänyt epäselväksi kenellekään, ehkei edes muuttunut viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Kunkin tällaisen tapauksen takana on toki kurkistamisen arvoisia pulmia, joita voimme vain arvailla ja joihin emme tässä nyt pysähdy. Mutta miksi ihmeessä yhteiskunnallisen keskustelun eli asiapuheen äärellä naisen ulkonäöllä on mitään merkitystä? Miksi oman tunnetilan ilmaiseminen on väärin tai epäaikuismaista erityisesti suuttumuksen kohdatessa? Miksi törkeän väärinkäytöksen, alistamisen, jopa väkivallan edessä viesti on aina tarjoiltava pastellisävyisenä? Suru sopii, vihasta ollaan toista mieltä.

Ymmärrän toki, että viesti menee paremmin perille, kun pysytään asiassa eikä kannanottoja raivota voimasanoilla höystettynä. Käsitän myös, että positiivisuudella päästään usein pitkälle – muttei ehkä kaikkialle.

Naisesta ei yhteiskunnallisessa keskustelussa yksinkertaisesti pidetä, jos hän näyttää olevan vihainen siitä, mitä hänen kaltaisilleen vuosikymmeniä tehtiin tai jätettiin tekemättä: oltiin päästämättä kouluihin ja työpaikkoihin tai yleensä paikkoihin, joiden ovet avautuivat vain harvoille ja valituille. Nykyäänkin monet soisivat naisen siivoavan suuttumuksensa, ellei hän pääse asemiin ja kokouksiin, joihin pätevyys riittää ja munaa on, mutta se ei ole tullut lihaksi. On pysyttävä asiassa, ei ylireagoitava.

Mistä ihmeestä nousee toive siitä, että juuri naiset reagoisivat lempeydellä tai somasti vääryyksiin? Ja että he kyllä toki saavat vaatia ja kertoa, mitä mistäkin ajattelevat, mutta syytä olisi kuitenkin kertoa se hymyillen, ettei kukaan ärsyyntyisi?

Voisitko siis kertoa aurinkoisesti sen, mitkä asiat ovat syvältä ja minkälaisia muutoksia tarvittaisiin?

Elämme miltei 2020-lukua, mutta vihainen nainen on pilkan kohde silloinkin, kun hänen ajamansa asia on törkeä, ei ainoastaan tärkeä. Puhu vaan, mutta tee se mieluummin herkästi hymyillen. Jos joku suivaantuu epäkohdista avoimesti, hän on joko miestä vailla tai hänellä on taas se aika kuukaudesta, vuodesta, elämästä. Itse asia voidaan näin unohtaa, kun keskustelu ohjataan sivuraiteille vaikkapa hormonitasapainon kysymyksiin.

Mikä käsittämätön naiskuva tämän asenteen takana piilee? Miksi kaikenlaiset epäreiluudet ja väärinkäytökset saa nostaa tikunnokkaan ainoastaan pumpuliin käärittyinä?

Minä ainakin suutun, jos minua sumutetaan sotessa. Jos kaikki jatkossa kilpailutetaan ja halvin palveluntuottaja voittaa kaikkialla, ei ole vaikea ennustaa, kenen niskaan perheiden hoivavelvoite romahtaa. Siksi vaikkapa typeristä yhteiskunnallisista päätöksistä tulisi olla vihainen.

Mielenkiinnolla seuraamme pian isosti starttaavaa vaalityötä. Pitääkö politiikassa naisen yhä vain lempeästi viestittää sanomaansa? Minkälainen kuva kampanjoivista naisista tulee tänä keväänä välittymään? Onko vihainen poliitikko miehenä tomera, naisena naurettava?

Kun näkee epäoikeudenmukaisuuksia, on oltava reilusti vihainen silläkin uhalla, ettei hetkeen näytä somalta.

Lue kaikki Marianna Stolbown kolumnit täältä.

Kommentit

Naisella ei muuten tarvitse olla munaa pärjätäkseen johtoasemissa. Joko kolumnisti viittasi munasarjoihin tai alitajuiseen ajatukseen että johtoasemassa pärjää vain aggressiivisesti ja autoritäärisesti johtava nainen. Johtamistyylejä on erilaisia ja osa niistä sopii toisille paremmin kuin toisille: valmentaminen, yhteistyö, vähempi tai enempi hierarkkisuus jne.

Silti tuntuisi oudolta kirjoittaa esim. lause ”miehellä olisi munasarjoja johtaa tai hoivata”. Ehkä nykyään tosiaan voisi johtamista kuvailla vähemmän sukupuolittuneesti koska sekä miehissä että naisissa voi olla hyviä johtajia – voi myös olla niitä huonojakin.

Kommentit

Tärkeää asiaa, nainen saa ja naisen pitää olla vihainen silloin kun siihen on aihetta. Viha on naiselle yhtä terve ja tarpeellinen tunne kuin miehellekin. Jos hymyilee tai söpöilee vihaisena, lähettää ristiriitaisen viestin. Hymy lepyttelee ja mitätöi vihan. Tällainen epäaitous on opittua. Se on opittua juuri siitä syystä, että naisen vihaa mitätöidään, vähätellään ja nainen häpäistään.
Juuri tuollaiset kommentit joita vihaisesta naisesta käytetään ovat naista häpäiseviä. Tällaisen käyttäytymisen takana on pelko – pelko naisen vahvuutta kohtaan. Juontaneeko pelko juurensa juuri näistä katkeroituneista naisista, jotka olivat ikuisesti vihaisia. Tosin samanlaisia vihaisia ihmisiä on myös miehissä.

Viha on suojeleva tunne rakentavasti käytettynä. Tämä pätee niin miehen kuin naisenkin vihaan. Epäoikeudenmukaisuuden pitää nostattaa viha, muuten mikään ei koskaan muutu. Toinen asia on miten vihaamme käytämme ja miten sen osaamme ilmaista niin että viha on rakentava ei tuhoava voima. Tässä meillä kaikilla suomalaisilla on opettelemista – niin miehillä kuin naisillakin.

Naisella ei muuten tarvitse olla munaa pärjätäkseen johtoasemissa. Joko kolumnisti viittasi munasarjoihin tai alitajuiseen ajatukseen että johtoasemassa pärjää vain aggressiivisesti ja autoritäärisesti johtava nainen. Johtamistyylejä on erilaisia ja osa niistä sopii toisille paremmin kuin toisille: valmentaminen, yhteistyö, vähempi tai enempi hierarkkisuus jne.

Silti tuntuisi oudolta kirjoittaa esim. lause ”miehellä olisi munasarjoja johtaa tai hoivata”. Ehkä nykyään tosiaan voisi johtamista kuvailla vähemmän sukupuolittuneesti koska sekä miehissä että naisissa voi olla hyviä johtajia – voi myös olla niitä huonojakin.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *