Marianna Stolbow

Marianna Stolbowin kolumni: Millainen olisi maailma ilman parisuhteita?

Me emme ole aina onnellisia, vaikka elämässämme onkin rakkautta, mutta meissä syntyy halu ymmärtää toista ihmistä, toisen kantoja, kärsimystä, kipuja ja kaipuuta, kirjoittaa Marianna Stolbow.

Teksti:
Marianna Stolbow

Marianna Stolbow muistuttaa, että työskentelemme itsetuntomme kanssa koko elämän.

Me emme ole aina onnellisia, vaikka elämässämme onkin rakkautta, mutta meissä syntyy halu ymmärtää toista ihmistä, toisen kantoja, kärsimystä, kipuja ja kaipuuta, kirjoittaa Marianna Stolbow.

Sain kutsun journalistiopiskelijoiden podcastiin. Ohjelma oli saanut otsikokseen ”Jos elokuvat olisivat totta”. Lupauduin mukaan saman tien, sillä keskustelun pohjana toimi eräs viime vuosien suosikkielokuvistani, The Lobster. Siinä ihmiset pakotetaan pariutumaan, muussa tapauksessa heitä rangaistaan.

Parinmuodostuksen edellytykseksi riittää, että kaksikkoa yhdistää yksi yhteinen nimittäjä, vaikkapa likinäkö. Sen syvempää yhteyttä ei tarvita, mutta kumppani on ehdottomasti löydettävä. Ja ah, kuinka kovasti kisaan pakotetut yrittävätkin toisiaan miellyttää ja kuinka monelle mutkalle he taipuvat säilyttääkseen ympäristön hyväksynnän, löytääkseen parin ja miellyttääkseen haluamaansa partneria. Tuttu tarina? Ehkäpä. Ja juuri siksi niin kiehtova.

Toinen esimerkkielokuvista kertoi päinvastaisen tilanteen dystopian keinoin: Equals-elokuvan maailmassa tunteet ovat tyystin kiellettyjä ja siksi myös ihastumiset sekä parinmuodostamiset ovat ankarasti rangaistava teko. Mikäli ihminen ilmaisee tunteitaan, häntä pyritään aluksi parantamaan lääkkeillä. Sairauden edetessä hänet eristetään muusta yhteisöstä, ettei moinen hulluus tarttuisi. Lopulta tunteisiin sairastuneelle suositellaan jopa itsemurhaa. Niin järkyttävänä ja vaarallisena ilmiönä tunteiden ilmaisua ja kaikenlaisen irrationaalisuuden ilmaantumista pidetään äärimmäiseen suunnitelmallisuuteen perustuvassa yhteiskunnassa.

Pohdimme, kumman elokuvan vaihtoehto tuntuisi julmemmalta ja toisaalta, millaista olisi elää täysin rakkaudettomassa yhteisössä. Itselleni ihastumisen kieltävä Equals-elokuva oli selkeästi kahdesta nähdystä ahdistavampi. Siinä kuvataan maailmaa, joka ei salli minkäänlaisia tunteita. Tämä osuu epämiellyttävän lähelle. Olen ollut havaitsevinani, että ainakin tietynlaiset tunteet siivotaan mieluusti meilläkin pois häiritsemästä. Suru halutaan pois niin eroista kuin hautajaisistakin, koska jotkut tunteet ovat ilmeisesti helpommin siedettävissä kuin toiset. Ympäristössään ahdistusta herättävät tunteet piilotetaan mieluusti.

Entäpä sitten parisuhteeseen pakottaminen? Pahimmillaankin yhteiskuntamme kannustaa korkeintaan synnytystalkoisiin – vaikka samaan aikaan maailma on perheettömiä lapsia pullollaan. Silti monelle pariutumiseen painostava asenne on ainakin sukujuhlilta tuttu. Onko sinulla jo joku -kysely on ikiaikainen tapa tunkea nenänsä paikkaan, joka ei tosiaankaan muille kuulu, ja samalla painostaa lähimmäisiä. Tuohon asenteeseen törmää niin nuori aikuinen kuin vasta eronnutkin. Jostain syystä lesket saavat enemmän kunnioitusta, eikä heiltä moisia udella. Sinkkuna viihtyvä tai kumppania kaikin tavoin toivova varmasti tuntee painostavina kaikenlaiset yksityiselämäänsä koskevat lähipiirin riveistä pistävät sohaisut. Ja eritoten eroja koetetaan hoitaa uutta matoa koukkuun -ohjeilla, vaikka ihminen tarvitsisi silloin lepoa, vapautusta parisuhteista, rauhaa, surun tilaa sekä tilanteen kaikenlaista läpikäymistä mielensä suojaksi.

Ja eritoten eroja koetetaan hoitaa uutta matoa koukkuun -ohjeilla, vaikka ihminen tarvitsisi silloin lepoa, vapautusta parisuhteista, rauhaa, surun tilaa sekä tilanteen kaikenlaista läpikäymistä mielensä suojaksi.

Entäpä kuvatunlainen rakkaudeton yhteiskunta? Ensimmäisenä ajattelin, kuinka turvaton tuollainen maailma olisi. Rakkaus auttaa parhaimmillaan samastumaan muiden ihmisten tunteisiin, sillä se saa meidät ymmärtämään myös toisen ihmisen näkökulman. Me emme ole aina onnellisia, vaikka elämässämme onkin rakkautta, mutta meissä syntyy halu ymmärtää toista ihmistä, toisen kantoja, kärsimystä, kipuja ja kaipuuta. Öljyläikän tavoin rakkauden opit laajenevat kaksikosta toisaallekin ja leviävät laajemmalle. Empatiakykymme siis lisääntyy, kun olemme rakkaussuhteessa toisen ihmisen kanssa. Siksi se tekee meistä parhaimmillaan humaanimpia ja siitä hyötyy koko yhteisö.

Mutta entäpä jos koko kansakunta eläisi jatkuvassa rakastumisen tilassa? Minkälainen yhteiskunta meillä olisi, jos nimenomaan rakastuminen olisi pysyvä olomuotomme? Energiatasot ponnahtaisivat huippulukemiin, mutta ehkä myös huijarisyndrooma. Esittäisimme koko ajan hieman parempaa kuin oikeasti olemme. Toisaalta saisimme valtavasti aikaan, uskoisimme itseemme ja puristaisimme itsestämme jatkuvasti parhaan mahdollisen tuloksen. Olisimme nyky-yhteiskunnan unelma, ”paras versio itsestämme”. Sellainen energiapommi rakastuminen usein on. Ja vaikka katsomme asioita vaa-leanpunaisten lasien läpi ja näemme helposti vain hyvän toisessa, olisiko siitä lopulta liiemmin haittaa? Olisimme rajat ylittäviä haihattelijoita, mutta hyväntuulisia sellaisia.

Marianna Stolbow

Marianna Stolbow on kirjailija ja kouluttaja, joka etsii vastausta kysymykseen,
mitä rakkaus on.

X