Kolumnit

Marianna Stolbowin kolumni: Mistä ihmiseen asettuu se valo, joka nostaa niskasta ja lemppaa pihalle silloinkin, kun ei huvita?

Valo ei saa minua hetkeäkään pohtimaan, kuinka ikävää, että ikkunoissa näkyy tahroja. Valo saa minut kiittämään siitä, että se lopulta taas palasi, että kohta krookukset ilmestyvät ja että onneksi meillä on vielä neljä vuodenaikaa, Marianna Stolbow kirjoittaa.
Teksti: Marianna Stolbow

Kuulun niihin, joille valo tekee ihmeitä. Vaikka lumisohjo pakottaa rämpimään vetisillä kaduilla, riemuitsen siitä, että sulaa. En kaiketi kärsi kaamosmasennuksesta kuten monet. Enkä oikeastaan kärsi edes pimeydestä ennen kuin havahdun lisääntyvään valon määrään. Yhtäkkiä aamupuuroa keittäessä ikkunasta näkeekin pihan, kuulee linnut ja huomaa tarkkailevansa muuttuvan valon sävyä. Iltapäivän koiralenkillä näkee eteensä.

En huomaa olleeni talvisaikaan apealla mielellä, mutta tajuan kuinka iloiseksi tulen, kun aurinko nousee jo ennen kahdeksaa ja laskee vasta likempänä kuutta. Se on lähes vallankumouksellista talven jälkeen.

Samaan aikaan mietin, miksi kevät on mielenterveyspotilaille vuodenajoista raain ja lisääntyvä valo osuu kipeämmin kuin kaamos. Selityksenä on usein ollut, että pitkä pimeä on vienyt voimat. Lisäsurua aiheuttaa se, että siinä missä kanssakulkijoihin tarttuu auringon säteiden loihtima lisävoima, se ei tartukaan omaan, käpristyneeseen mieleen. Mielenterveyspulmien kanssa kamppaileva ei koe iloa eikä saa lähdettyä liikkeelle kuten kaikki muut keväästä innostuneet. On pelottavaa huomata, ettei oma mieli kirkastu päivien pidetessä. Havainto vetää mielen entistä matalammalle.

”Ajattelen joka kevät, että ihanaa, tästäkin vuodesta selvittiin.”

Voimat meiltä tosiaan on rutistettu pois pitkän pimeän puristimessa. Esimerkiksi omat lapseni sairastivat pienenä perusflunssansa aina helmikuun lopussa ja maaliskuun alussa. Energiat olivat siinä vaiheessa niin loppu, ettei elimistöllä ollut enää vastustuskykyä ja kaikki päiväkodin ja koulun pöpöt kävivät kimppuun. Loogisemmin ajatteleva sanoisi, että flunssakaudet sijoittuvat usein kevääseen. Itse puristelen veriappelsiineista mehuja maaliskuuhun saakka, sitten mehupuristin joutaa kaappiin, koska uskon, että elämä voittaa.

Ajattelen joka kevät, että ihanaa, tästäkin vuodesta selvittiin. Koen riemua, ettei loska lannistanut eikä kaamos kaatanut.

Viime vuosina kovimpia vastuksia ovat olleet hämärän ohella uutiset. On seurattava aikaansa, muttei sovi lannistua maailman tapahtumista huolimatta. Perinteiset mindfullness-harjoitteet, kuten luonnossa kävely, lukeminen, musiikin kuuntelu, päiväkirjan kirjoittaminen, ajatustenvaihto ystävien kanssa minkä tahansa laitteen avulla edes etäyhteyksin, ovat pitäneet järjissä.

Mutta mistä ihmiseen asettuu se valo, joka nostaa niskasta ja lemppaa pihalle silloinkin, kun ei huvita? Mistä saapuu se takamukselle tarvittava potku, joka saa soittamaan jollekulle, kun mieli mataa eikä ilon aiheita näy? Masennus on sairaus, mutta muutoinkin joudumme kärvistelemään alavireisyyttä vastaan.

On aivan turha ladella positiivisuusmantroja sille, joka kuulee korvissaan alati kaikuja kammopimeiltä vuorilta. Läheinen on alavireisyydestä harmissaan mutta masennuksesta kauhuissaan. Ystävä tai perheenjäsen ei myöskään ole ammattilainen eikä siksi hyvällä tahdollakaan saa potilasta terveeksi. Masennukseen tarvitaan ammattilaisen apua.

”Kohta kaikki valittavat katupölystä, mutta minä siitä viis veisaan.”

Valo ei saa minua hetkeäkään pohtimaan, kuinka ikävää, että ikkunoissa näkyy tahroja. Valo saa minut kiittämään siitä, että se lopulta taas palasi, että kohta krookukset ilmestyvät ja että onneksi meillä on vielä neljä vuodenaikaa.

Kevääseen osuva pääsiäisjuhla on mainio muistutus uudelleen syntymästä, kuolleista nousemisesta. Jess, olen jälleen hengissä. Olen hengissä maailman yli pyyhkäisseestä covidista huolimatta. Olen sattunut syntymään maahan, jolla oli varaa hankkia rokotteita, ja ne tepsivät minuun. Siivoan sukset kellarikomeroon. Kohta talvisaappaat saa vaihtaa converseihin, kohta luovun paksuimmasta takista, kohta aurinko häikäisee niin, että tarvitsen aurinkolaseja päivittäin.

Kohta kaikki valittavat katupölystä, mutta minä siitä viis veisaan; tungen antihistamiinit nenään ja syöksyn suoraan kohti kuivuvia ulkoilureittejä samalla kun kukkakauppiaat nostelevat kevätesikoita myymälänsä ulkopuolelle. Kohta keräämättömien koirankakkojen lemu leijuu kauneimpienkin kaupunginosien puistoissa, mutta minä en piittaa siitäkään. Halutessani juon aamulaten kahvilanpitäjän aurinkoon nostaman pöydän ääressä. Odotan ilolla ensimmäisiä pisamia ja ajattelen kiitollisena, että ihmeiden ihme, selätin talven tänäkin vuonna.

X