Kolumnit

Marianna Stolbowin kolumni: Muualta muuttanut nainen avasi silmäni suomalaisen kulttuurin oudolle piirteelle

Tapasin Bangladeshista muuttaneen naisen, joka ihmetteli erityisesti yhtä asiaa suomalaisessa kulttuurissa. Muualta tulleilla ihmisillä voisi olla paljon annettavaa meille, jos vain kuuntelisimme heitä, Marianna Stolbow kirjoittaa.
Teksti: Marianna Stolbow

Suhtaudumme maahan muuttaviin aikuisiin alati yläviistosta: mitähän kaikkea voisimme heille opettaa ja mitähän heidän tulisi mahdollisimman nopeasti oppia meiltä. Olen tavannut ja haastatellut viime viikkoina eri syistä Suomeen muuttaneita naisia. Joukkoon on mahtunut kovan tason osaajia eli asiantuntijoita mutta myös rakkauden tähden tai pakolaisuuden vuoksi tänne päätyneitä. Olen saanut kohtaamisissa paljon mietittävää siitä, mitä kaikkea me itse voisimme oppia tai edes kyseenalaistaa omissa rutiineissamme ja katsantokannoissamme.

Mistä tahansa syystä Suomeen muuttaneet ihmiset ovat paljon kokeneita aikuisia, joita me hädissämme kotoutamme eli opetamme asumaan keskuudessamme. Hyvä onkin, että ihminen saa mahdollisimman paljon tietoa uudesta elinympäristöstään ja kokee tällä tavoin olevansa tervetullut. Olisi kuitenkin hyvä muistaa, että he kaikki tulevat ensinnäkin painavista syistä ja usein niin vanhoista kulttuureista, että heillä saattaisi hyvinkin olla myös meille itsellemme himpun verran annettavaa.

Keskustellessani Bangladeshista kymmenkunta vuotta sitten Suomeen muuttaneen naisen kanssa hän avasi silmäni arkiselle asialle:

Häntä on ihmetyttänyt, miksi suomalaislapsia opetetaan pienestä saakka pitämään huoli ”omasta annoksesta”. Naista hämmensi, miksi suomalaisäiti opettaa lapselleen ”Tämä on äidin kakkupala, älä koske” tai ”Anna hänen syödä rauhassa. Tuo on hänen palansa. Älä häiritse.” Kulttuurissa, jossa nainen itse oli kasvanut ensimmäiset 25 vuotta, kun kuka tahansa syö mitä tahansa ja lähelle ilmaantuu toinen, annos jaetaan aina. Ja kaikkien läsnäolijoiden kesken. Kaikenlainen muu olisi todella huonoa käytöstä.

Siis ensin ajatellaan muita, sitten vasta omaa reviiriä ja yksinoikeutta kakkupalaan tai annokseen. Tämä oli minusta mielenkiintoinen näkökulma.

”Kysynkö toiselta, haluaisitko sinäkin palan?”

Usein meillä peräänkuulutetaan yhteisöllisyyttä ja haikaillaan jonkinlaista menetettyä ”hyvää” maailmaa eli aikaa, jolloin kaikki oli toisin. Yhteisöllisyys ei kuitenkaan ole itsenäisyyspäivän paraatipuheita – yläviistosta nekin – vaan hyvin pieniä arjen asioita, joissa tekemisen tapa tarttuu aikuisista lapsiin. Pidänkö tiukasti kakkupalastani vai halkaisenko välipalapatukan pukkarissa kaverin kanssa. Kysynkö toiselta, haluaisitko sinäkin palan?

Huomaamattamme me aikuiset opetamme koko ajan lapsillemme asenteita ja mallia siihen, kuinka lähimmäistä kohdellaan.

”Pärjäävät lapset ovatkin meidän murheemme.”

Samainen nainen myös kertoi minulle hieman ahdistuneena siitä, kuinka opettajat koulussa kannustavat maahanmuuttajaäitejä jättämään lapset itsekseen syyslomalla, jos vanhemmat ovat töissä. ”Kyllä kahdeksanvuotias pärjää yksin kotona, ei hätää. Muutkin luokkakaverit ovat itsekseen kotona.” Pärjäävät lapset ovatkin meidän murheemme, sillä aikuisina on hankala paljastaa pärjäämättömyytensä, vaikea pyytää apua, hankala tunnistaa ja tunnustaa ettei selviydy, kun on aina kannustettu itsekseen selviytymään.

Samalla vanhempien on kuitenkin oltava töissä. Jos nielaisemme kyseenalaistamatta sen, että ”jokainen lapsi pärjää – ei huolta”, emme opi vaatimaan uusia työelämän käytänteitä. Sellaisia, jotka avittaisivat tuossa kuuluisassa kodin ja työn yhteensovittamisessa. Työelämän joustoa kannattaisi tavoitella juurikin niin päin, mitä työntekijät tarvitsevat, jotta lapsemme eivät olisi niin kovin pärjääviä. Tässä säästettäisiin toisessa päässä: isoina terapian tarve vähenisi, kun ei ole aina tarvinnut pärjätä yksin.

”Mies sanoi: ”Ei hätää, niinhän meillä kaikilla on jotain.”

Eräs äiti toi poikaansa jalkapallotreeneihin ensimmäistä kertaa ja sanoi Etelä-Amerikasta muuttaneelle valmentajalle jäävänsä seuraamaan harjoituksia, sillä ”pojallani on adhd”. Mies hymyili naiselle ja sanoi: ”Ei hätää, niinhän meillä kaikilla on jotain”. Se oli loistava vastaanotto ja paljasti suvaitsevaisen ilmapiirin, johon poika sujahtikin sukkana sisälle ilman murheen häivää. Aikuisen asenne oli kohdillaan.

Maahan muuttavat ihmiset tosiaankin muuttavat maata ja hyvä niin. Olisiko näissä tilanteissa ja näkökulmissa jotain kyseenalaistettavaa ja opittavaa aivan meillä itsellämme?

X