Marianna Stolbowin kolumni: Muualta muuttanut nainen avasi silmäni suomalaisen kulttuurin oudolle piirteelle
Tapasin Bangladeshista muuttaneen naisen, joka ihmetteli erityisesti yhtä asiaa suomalaisessa kulttuurissa. Muualta tulleilla ihmisillä voisi olla paljon annettavaa meille, jos vain kuuntelisimme heitä, Marianna Stolbow kirjoittaa.
Tapasin Bangladeshista muuttaneen naisen, joka ihmetteli erityisesti yhtä asiaa suomalaisessa kulttuurissa. Muualta tulleilla ihmisillä voisi olla paljon annettavaa meille, jos vain kuuntelisimme heitä, Marianna Stolbow kirjoittaa.
Suhtaudumme maahan muuttaviin aikuisiin alati yläviistosta: mitähän kaikkea voisimme heille opettaa ja mitähän heidän tulisi mahdollisimman nopeasti oppia meiltä. Olen tavannut ja haastatellut viime viikkoina eri syistä Suomeen muuttaneita naisia. Joukkoon on mahtunut kovan tason osaajia eli asiantuntijoita mutta myös rakkauden tähden tai pakolaisuuden vuoksi tänne päätyneitä. Olen saanut kohtaamisissa paljon mietittävää siitä, mitä kaikkea me itse voisimme oppia tai edes kyseenalaistaa omissa rutiineissamme ja katsantokannoissamme.
Mistä tahansa syystä Suomeen muuttaneet ihmiset ovat paljon kokeneita aikuisia, joita me hädissämme kotoutamme eli opetamme asumaan keskuudessamme. Hyvä onkin, että ihminen saa mahdollisimman paljon tietoa uudesta elinympäristöstään ja kokee tällä tavoin olevansa tervetullut. Olisi kuitenkin hyvä muistaa, että he kaikki tulevat ensinnäkin painavista syistä ja usein niin vanhoista kulttuureista, että heillä saattaisi hyvinkin olla myös meille itsellemme himpun verran annettavaa.
Keskustellessani Bangladeshista kymmenkunta vuotta sitten Suomeen muuttaneen naisen kanssa hän avasi silmäni arkiselle asialle:
Häntä on ihmetyttänyt, miksi suomalaislapsia opetetaan pienestä saakka pitämään huoli ”omasta annoksesta”. Naista hämmensi, miksi suomalaisäiti opettaa lapselleen ”Tämä on äidin kakkupala, älä koske” tai ”Anna hänen syödä rauhassa. Tuo on hänen palansa. Älä häiritse.” Kulttuurissa, jossa nainen itse oli kasvanut ensimmäiset 25 vuotta, kun kuka tahansa syö mitä tahansa ja lähelle ilmaantuu toinen, annos jaetaan aina. Ja kaikkien läsnäolijoiden kesken. Kaikenlainen muu olisi todella huonoa käytöstä.
Siis ensin ajatellaan muita, sitten vasta omaa reviiriä ja yksinoikeutta kakkupalaan tai annokseen. Tämä oli minusta mielenkiintoinen näkökulma.
”Kysynkö toiselta, haluaisitko sinäkin palan?”
Usein meillä peräänkuulutetaan yhteisöllisyyttä ja haikaillaan jonkinlaista menetettyä ”hyvää” maailmaa eli aikaa, jolloin kaikki oli toisin. Yhteisöllisyys ei kuitenkaan ole itsenäisyyspäivän paraatipuheita – yläviistosta nekin – vaan hyvin pieniä arjen asioita, joissa tekemisen tapa tarttuu aikuisista lapsiin. Pidänkö tiukasti kakkupalastani vai halkaisenko välipalapatukan pukkarissa kaverin kanssa. Kysynkö toiselta, haluaisitko sinäkin palan?
Huomaamattamme me aikuiset opetamme koko ajan lapsillemme asenteita ja mallia siihen, kuinka lähimmäistä kohdellaan.
”Pärjäävät lapset ovatkin meidän murheemme.”
Samainen nainen myös kertoi minulle hieman ahdistuneena siitä, kuinka opettajat koulussa kannustavat maahanmuuttajaäitejä jättämään lapset itsekseen syyslomalla, jos vanhemmat ovat töissä. ”Kyllä kahdeksanvuotias pärjää yksin kotona, ei hätää. Muutkin luokkakaverit ovat itsekseen kotona.” Pärjäävät lapset ovatkin meidän murheemme, sillä aikuisina on hankala paljastaa pärjäämättömyytensä, vaikea pyytää apua, hankala tunnistaa ja tunnustaa ettei selviydy, kun on aina kannustettu itsekseen selviytymään.
Samalla vanhempien on kuitenkin oltava töissä. Jos nielaisemme kyseenalaistamatta sen, että ”jokainen lapsi pärjää – ei huolta”, emme opi vaatimaan uusia työelämän käytänteitä. Sellaisia, jotka avittaisivat tuossa kuuluisassa kodin ja työn yhteensovittamisessa. Työelämän joustoa kannattaisi tavoitella juurikin niin päin, mitä työntekijät tarvitsevat, jotta lapsemme eivät olisi niin kovin pärjääviä. Tässä säästettäisiin toisessa päässä: isoina terapian tarve vähenisi, kun ei ole aina tarvinnut pärjätä yksin.
”Mies sanoi: ”Ei hätää, niinhän meillä kaikilla on jotain.”
Eräs äiti toi poikaansa jalkapallotreeneihin ensimmäistä kertaa ja sanoi Etelä-Amerikasta muuttaneelle valmentajalle jäävänsä seuraamaan harjoituksia, sillä ”pojallani on adhd”. Mies hymyili naiselle ja sanoi: ”Ei hätää, niinhän meillä kaikilla on jotain”. Se oli loistava vastaanotto ja paljasti suvaitsevaisen ilmapiirin, johon poika sujahtikin sukkana sisälle ilman murheen häivää. Aikuisen asenne oli kohdillaan.
Maahan muuttavat ihmiset tosiaankin muuttavat maata ja hyvä niin. Olisiko näissä tilanteissa ja näkökulmissa jotain kyseenalaistettavaa ja opittavaa aivan meillä itsellämme?
Marianna Stolbow on kirjailija ja kouluttaja, joka etsii vastausta kysymykseen,
mitä rakkaus on.
Kommentit
Äidin kakkupalaan ei todellakaan lapsi koske, ettei lapselle tartu äidin karies. Näin opastavat tiukasti Suomessa hammsalääkärit ja tietenkin jo neuvolassa kerrotaan toimimaan näin.
Kommentit
Onhan se nyt eri asia jakaa omasta tahdostaan se kakun pala kuin kajota kyselemättä toisen mokomalle.
Tosi mielenkiintoinen kirjoitus. Tossa ruuan jakamisessa tuli mieleen tosiaan, etta Suomessa toiseen ihmiseen kontaktia ottaminen on nimenomaan ”hairitsemista” kun muualla on taas epakohteliasta olla ottamatta kontaktia eli nayttamatta etta on huomannut toisen olemassaolon. Ja silti Suomessa kytataan toisia jatkuvasti eli muiden asiat kylla kiinnostaa.
Ei tarvitse muuttaa suomalaista käytäntöä. En aio vaistaisuudessakaan jakaa lounstani kaikkien jo pöydässä istuvien kanssa.
Tällä ajatuksellahan kuskaisin pari kassillista evästä töihin, jos tarkoituksena on ruokkia kaikkia vieressä istuvat.
Suomalaiset tavat voivat olla erit muiden maiden tapoihin verrattuna, mutta maassa maan tavalla.
Ehkä en kakkupalastani tarjoa muille,mutta kakusta kyllä tarjoan kakkupaloja muille. Samoin jos syön karkkia niin tarjoan pussista muillekin. Kotona tarjoan muille syötävää vaikken samalta lautaselta syökkään. Olen lastenhoitajana ja jos hoitoon tulee lapsi jolla on ADHD tms. Ja vanhempi siitä on huolissaan niin usein myös sanon että onhan näitä täällä ennenkin ollut ja toki keskustelemme erityistarpeista mikä on mielestäni oikeinkin hyvä asia. En nyt oikeen ymmärtänyt kirjoituksen pointtia.
Olen itsekin maahanmuuttaja 30 vuoden takaa. En ymmärtänyt mitä haluttiin sanoa . Jos on ruoka-aika kaikki vieraat ,tai ovesta tulevat passitetaan ruokapöytään . Ja omalta lautaselta en lähe kyllä kenellekään mitään tarjoamaan (puoliksi syötyä), enkä kyllä ronki toisten lautasilta …… Ja suomalaisissa kavereissa sama asiaa hoituu. Miten toimittajalle on tämä niin uutta ja ihana. Missä kellarissa hän on asunut ???🤣🤣🤣 Ja jos lasta et opettaa itsenäiseksi…, niitä kädettömiä näkee koko ajan …..
Kyllä meillä yhteiskunta hoitaa jo muutenkin paljon lapsia. Ei voi vaatia, että vielä isonakin lapset saisivat hoitopaikan, kun vanhemmat ovat työssä.
Otsikko aiheutti minussa ulkosuomalaisena heti tunteen siitä että kirjoittaja on nyt vähän todellisuudesta vieraantunut. Varmin tapa täällä maailmalla saada asiat totaalisen toimimattomaksi on ruveta esittelemään paikalliselle oman kulttuurin mukaisia ratkaisuja. Siihen loppuu niin ystävyys kuin viranomaisten ymmärrys, jos menee väittämään että joku on jossain muualla paremmin. Mutta suomalaisten toki pitää muuttaa tapansa ja sopeutua jokaiseen maahan tulijaan.
Täällä ADHDtä ei oikeastaan ole olemassakaan ja jopa unilääkkeen hakeminen julkisesta sairaalasta on riskaapelia. Jossain vaiheessa esim. lainan saanti voi osoittautua mahdottomaksi kun on ”hullu”.
Mitä tulee Bangladeshiin, siellä lapset käyvät itse töissä. Joka 10. yli 5 vuotias bangladeshilaislapsi viettää päivänsä suljettuna johonkin rätti tehtaaseen. Tästä tulee esiin se, miten erilaista eri yhteiskuntaluokkien elämä monissa maissa on. Köyhät lapset käy töissä ja rikkaiden lapset eivät käy yksin edes lähikaupassa ja äidit eivät edes tiedä mitä heidän maansa köyhille lapsille tapahtuu, kun se on eri maailma, ei sitä tarvitse kohdata kun itse voi elää sitä keskiluokkaista unelmaa, missä äidit eivät käy töissä vaan huolehtivat perheestä.
Juurikin näin. Varmasti monella olisi annettavaa, mutta lähes 10 vuotta ulkomailla asuneena voin sanoa, ettei olisi tullut mieleenkään ruveta murtamaan paikallista patriarkaalista systeemiä tyyliin ”kyllä Suomessa nainenkin voi hoitaa tämän”. Paikalliset suhtautuvat aina ja kaikkialla ulkopuolisiin neuvoen ja opastaen.
Mitä ihmettä?! Missä kehotetaan lapsia jäämään syyslomalla yksin kotiin?! En ole koskaan tällaista kuullut, vaikka meillä on juuri tuon ikäisiä lapsia kotona, eikä kukaan tuttavanikaan ole saanut moista kehotusta.
Lisäksi ainakin nykyään on kyllä ihan normaalitapa kysyä, haluaako myös ystävä tai muu sitä, mitä itse on syömässä. Aika sujuvasti napsitaan toisten lautaselta – niin lapset kuin aikuiset – ja ruokia tilataan ravintolassakin paljon jaettavaksi.
Varmasti on paljon, mitä voimme oppia muista kulttuureista, mutta pitääkö lähtökohta olla, että omassamme on jotain vikaa? Eikö voisi vain kertoa, mistä pitää jossakin toisessa kulttuurissa? Pitääkö olla aina vastakkain asettelu?
Äidin kakkupalaan ei todellakaan lapsi koske, ettei lapselle tartu äidin karies. Näin opastavat tiukasti Suomessa hammsalääkärit ja tietenkin jo neuvolassa kerrotaan toimimaan näin.
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous