Kolumnit

Marianna Stolbowin kolumni: Näin unta Mika Aaltolasta

Unessani hän ei puhunut ukrainalaisten aseistamisesta eikä venäläisten surkeasta taistelumotivaatiosta, vaan istui puupenkillä päiväkodin eteisessä, josta oli tullut hakemaan poikaansa. Hän kuitenkin ilmestyi ja muistutti olemuksellaan ajankohtaisista kysymyksistä, Marianna Stolbow kirjoittaa.

Teksti:
Marianna Stolbow

Unessani hän ei puhunut ukrainalaisten aseistamisesta eikä venäläisten surkeasta taistelumotivaatiosta, vaan istui puupenkillä päiväkodin eteisessä, josta oli tullut hakemaan poikaansa. Hän kuitenkin ilmestyi ja muistutti olemuksellaan ajankohtaisista kysymyksistä, Marianna Stolbow kirjoittaa.

Aloitin koulunkäynnin 70-luvulla, ja luokallani oli aina monta Mikaa. Silti kukaan ei piinannut minua samalla tavoin kuin 2020-luvun Mikat. Salminen & Aaltola. Kuulostaa uudelta uhkaavalta keskusteluohjelmalta. Eikä se, herra paratkoon, ole heidän vikansa. Asiaa vain on ollut paljon. En tiedä, kuinka muut ovat suodattaneet uutisvyöryt. Minulle se on ollut tänä kesänä erityisen hankalaa.

Entisenä A-studio-addiktina retkahtaminen uhkaa alati, ja kuten muistakin riippuvuussuhteista, uutisjanosta on työlästä päästä. Yritän unohtaa puhelimeni mökin makuuhuoneeseen, mutta ajoittain hiivin kuitenkin sitä kurkkimaan. Piilotan tietokoneeni reppuun, kunnes jokin levottomuus pakottaa kaivamaan sen esille. Lupaan itselleni, etten kuuntele radion tasatuntiuutisia ja että selviän 20.30 uutislähetyksen voimin. Joskus toivoisin pystyväni irtaantumaan myös niistä.

”Syyllisyys herää, ellei ole hengessä mukana, sillä uhka on juuri se, että turrumme.”

Koronauutisia pääsi pakoon mökille, jossa kökötin kauankin näkemättä ketään. Elin kuin tautia ei olisi, kunnes piti käydä kaupassa ja käsidesipullo odotti ovella.

Ilmastonmuutosta et pääse pakoon saaristomeren äärellä. Ja vaikkei Ukrainan sodan lopputulos eikä edes ukrainalaisten eteneminen ole minusta kiinni, ei sotatantereen unohtaminen tunnu millään tavoin oikealta. Syyllisyys herää, ellei ole hengessä mukana, sillä uhka on juuri se, että turrumme. Lisäksi ymmärrys siitä, ettemme ole vain Ukrainan sodan edessä, vaan paljon laajemman demokratiataistelun äärellä jopa monessa Euroopan maassa, ei tee selän kääntämistä maailmalle yhtään helpommaksi.

Somen kanssa olen onnistunut paremmin. Katsottuani riittävän monta dokumenttia alaa pyörittävien megalomaanisten yritysten mallinnuksista, en ole halunnut ruokkia niitä Instagram-kuvillani, twiittailla muistuttaakseni maailmaa olemassaolostani. Työtä piisaa muutenkin, enkä usko universumin tarvitsevan elämänohjeitani joka tuutista.

”Uskon olevani lomalla, vaikka en jakaisi siitä kertovia kuvia muille.”

Vielä vähemmän uskon maailman janoavan tietoa siitä, mitä söin, missä tai kenen kanssa. Uskon olevani lomalla, vaikka en jakaisi siitä kertovia kuvia muille. Tiedän olleeni konsertissa, vaikken hanki käynnilleni tykkäyksiä. Tunnen ystäväni, vaikkei sosiaalista mediaa olisi olemassakaan. Rajoitinkin aikaa sitten oman FB-käyttöni työni sisältöön liittyviin kommentteihin. Pyristelen siis aktiivisesti vastaan tarkkaavaisuutta häiritsevien tai arvojeni vastaisten vaatimusten puristuksessa.

Janoan sen sijaan usein tylsyyttä, ja erityisesti lomalla pääni tarvitsee kovalevyn totaalityhjennystä. Kesällä se kävi parhaiten vaihtamalla virikkeet päinvastaisiin kuin mitä elämä muina kuukausina tarjoaa. Juoksin päivittäin pitkään meressä, perustin perennapenkin, uin kiireettä läheiseen saareen, kokeilin uusia kesäreseptejä, lämmitin joka ilta saunan ja pelasin korttia.

Mutta kuinkas sitten kävikään? Kun olin vaientanut kaikki välineet, lukenut itselleni iltasaduksi Tove Janssonin Taikatalvea ja sulkenut silmät, Mika Aaltola tuli tervehtimään minua. Unessani hän ei puhunut ukrainalaisten aseistamisesta eikä venäläisten surkeasta taistelumotivaatiosta, vaan istui puupenkillä päiväkodin eteisessä, josta oli tullut hakemaan poikaansa. Minä viikkasin nurkkiin unohtuneita lastenvaatteita, ja vaihdoimme keskenämme päiväkotikuulumisia. Hän kuitenkin ilmestyi ja muistutti olemuksellaan ajankohtaisista kysymyksistä.

Tunnen huonoa omaatuntoa, jos unohdan, että itäisessä Euroopassa on sota ja läntinen palaa ilmastonmuutoksen seurauksena. Iloitsin jokaisesta pilvipäivästä, kiittelin sadetta perennojen puolesta ja nautin, kun aurinko ei korventanut niitä eikä minua. Mutta samalla pähkäilin aivan tosissani, onko väärin, että irrotan kaikki piuhat maailmasta ja istun vain laiturilla arvuuttelemassa, näkyykö tänä kesänä tässä rannassa sinilevää ja jos näkyy, niin minkä verran. Mietin tosissani, kuinka elää tasapainossa vastuullisen tietoisuuden ja oman mielenrauhan kanssa. Kuinka paljon ja kuinka pitkäksi aikaa saa unohtaa. Mutta en löytänyt vastausta.

Marianna Stolbow

Marianna Stolbow on kirjailija ja kouluttaja, joka etsii vastausta kysymykseen,
mitä rakkaus on.

X