Marianna Stolbowin kolumni: Perheen sisäinen puhe hoivaa tai haavoittaa – piikitteletkö vai paijaatko sinä rakkaitasi?

Kielenkäyttö on vallankäyttöä. Joku voi vaikkapa ottaa tavakseen murjaista sukkeluuden, jolla moukaroida toisen itsetuntoa vitsin varjolla, kirjoittaa Marianna Stolbow.

Kuuntelen uimahallissa pienten lasten jutustelua, kun he keräävät kamppeitaan ja kiiruhtavat kohti odotettua allasta. Kuuntelen myös sitä, millä tavoin aikuiset puhuvat heille, minkälaisin sanankääntein ja äänenpainoin heitä kohtelevat omat ja vieraat. Tulen joskus surulliseksi siitä, kuinka toisarvoisista asioista pienille huomautellaan, ja joskus siitä, miten vähättelevästi heille jutellaan. Riemua tuottavat ja joukosta erottuvat aina ne, joiden suusta kuuluu lempeitä lauseita kiireenkin keskellä. Arkikieli, jolla toisiamme kohtelemme, on keskeisessä roolissa siinä, miten läheisemme voivat.

Pyydän usein työssäni ihmisiä kertomaan, tuntevatko he sellaisen pariskunnan, jonka liittoa pitävät hyvänä, ehkä jopa esimerkillisenä. Yli puolet vastaa tuntevansa tällaisen parin. Kun sitten kysyn, minkälaisista merkeistä he ovat lukeneet, että suhde on hyvällä mallilla, saan tyrmistyttävän vastauksen: ”Ne vinoilee toisilleen kivalla tavalla” tai ”Niiden välillä on sellaista kivaa piikittelyä”.

Ymmärrän heidän tarkoittavan ”hyväntahtoista kiusantekoa”, sillä olen kuullut tuonkin termin niin monesti. Silti olen alkanut miettiä, miten ihmeessä meille on kehittynyt kulttuuri, jossa piikittelyä ja vinoilua pidetään parhaana merkkinä onnistuneesta parisuhteesta. En voi olla ajattelematta koko perhekulttuurimme puhetapaa ja sitä, kuinka mielenkiintoista sitä olisi kuunnella kyseenalaistavammalla korvalla.

Jos joku on minulle tärkeä, miksi en sanoisi hänelle ”Olet minulle tärkeä”? Miksi tarvitsen epämiellyttävää kiertoilmaisua sanoakseni ”pidän sinusta”? Se, kuinka perheen sisällä puhutaan ja puhutellaan toisia, muokkaa ilmapiiriä ja koko perhekulttuuriamme. Jos on lapsena kuullut kotona alituista kettuilua, nälvimistä, naljailua ja piikittelyä, voi olla aikuisena hankala puhua kauniisti lähipiirilleen. Kuitenkin jokainen iloitsee siitä, jos toinen ilmaisee sen että tykkää. Ja sanoo sen ihan suoraan. Paitsi jos ei ole koskaan kotonaan sellaista kuullutkaan. Silloin hyvät sanat voivat saada olon vaivaantuneeksi.

Kielenkäyttö on vallankäyttöä. Joku lähipiiristämme voi vaikkapa ottaa tavakseen murjaista sukkeluuden, jolla moukaroida toisen itsetuntoa vitsin varjolla. Pienimmillään oman perheen jäsenet antavat kiusoittelevia lempinimiä. Tiedättehän, sellaisia ”no, se nyt on vaan leikkiä”. Myös koulukiusaaminen on keskeiseltä osaltaan verbaalista alistamista ja nöyryyttämistä.

Siksi käyttämällämme kielellä on ihmissuhteissa valtava merkitys. Perheen sisällä merkitys on kaikkein suurin, sillä siellä rakennetaan itsetuntoamme ja siellä se myös voidaan murskata.

Myös malli kumppanille puhumisesta voi olla kaukana sellaisesta, jota itse toivoisimme kuulevamme. Silti saatamme ottaa kotoa tavan mukaamme joko niin, että vähättelemme itse armastamme arjen keskellä tai niin, että hyväksymme ikävän puheen, koska luulemme sen kuuluvan jokaiseen parisuhteeseen. Näin ei kuitenkaan ole.

Minä saan usein pidätellä itseäni, etten puutu lapsille ikävästi puhumiseen. Sitä tekevät milloin työhönsä väsyneet ammattilaiset, milloin aarteilleen sokeutuneet vanhemmat. Riskialttiita paikkoja ovat uimahallien lisäksi vaikkapa kaupan kassajonot: näissä molemmissa lapsilta kysytään malttia. Väsyneinä ja nälkäisinä, hikisinä ylle unohdetuissa toppavaatteissa on monta mahdollisuutta tehdä ”väärin”, ja riski toimia moitittavalla tavalla kasvaa. Lapsi minussa kipristyy pikkuruiseksi, kun kuulen lapsia sätittävän toistuvasti ja mitättömistä tekemisistä. Lasten toimia säestetään tasaisella virheistä huomautteluilla, ja sama laulu kantautuu lapsen mukana aikuisuuteen. Vain ne, jotka ovat hoksanneet vähättelypuheen vaikutuksen itseensä ja sitä kautta sen vastenmielisyyden, päättävät aikuisina pinnistellä puhuakseen toisin. Joskus se onnistuu, aina ei. Nalkutus astuu kuvaan, kun ei oikein itsekään saa kiinni siitä, mikä mieltä kaihertaa. Onko se taas se sama nälkä ja väsy vai olisiko tällä kertaa hampaankoloon jäänyt jotain muuta, jota ei ole saanut oikealla hetkellä sanottua?

Joka tapauksessa, jos me jotakuta rakastamme, jos hän on meille ehkä se tärkein, miksi emme sano hänelle sitä? Emme ehkä osaa tunnustaa rakkauttamme aamupöydässä ensimmäisenä, mutta ainakin viimeiseksi illalla voi hyvin muistuttaa lähimmäisiään siitä, miten kiitollinen on heidän olemassaolostaan. Että juuri he tekevät elämästäsi arvokasta, että juuri he ovat niitä, joiden olemassaololla on teille eniten merkitystä. Siksi te rakastatte juuri heitä.