Marianna Stolbowin kolumni: Seksuaalisuus on ihmisen perustarve kuten happi tai vesi – siksi se kuuluu myös yksineläjille, liikuntarajoitteisille ja omaishoitajille

Seksuaalisuutta ei pitäisi unohtaa, vaikka ihmisellä ei olisi kumppania, jonka kanssa harrastaa seksiä. Aiheen kieltäminen itseltä tai toiselta tuntuu väkivallalta, koska kyse on terveydestä, kirjoittaa Marianna Stolbow.

Perhelehtiin lähetetään ikävää palautetta siitä, että seksi saa niissä liikaa tilaa. Ihmisten ajatellaan alkavan kaivata seksiä yhä enemmän, koska lehdet siitä alati muistuttavat. Tämän puolestaan uskotaan horjuttavan parisuhteita. Itse ajattelen, että seksuaalisuuden unohtaminen ei ainoastaan horjuta vaan kaataa parisuhteita koko ajan.

On nieltävä se tosiasia, että olemme yhtä aikaa kehoa ja mieltä. Siksi molemmat ovat yhtä tärkeitä ja koetuksella kuormittavassa arjessa. Kuormittavuus voi johtua kiireestä, sairaudesta tai kiistaisesta kommunikoinnista kumppanin tai muiden perheenjäsenten kanssa. Siitä huolimatta mieli ja keho kaipaavat kosketusta. Siksi puhe seksuaalisuudesta on puhetta terveydestä.

Seksuaalisuus on meissä olemassa iästä riippumatta ja siihen on kiinnitettävä huomiota niin kuin terveydentilaamme muutenkin. Seksuaalisuuden kieltäminen on kuin kieltäisimme veden tarpeemme. En tarkoita tällä sitä, että kaikilla ihmisillä tulisi olla kumppani, jonka kanssa harrastaa seksiä vaan sitä, ettei seksuaalisuuttaan tulisi kieltää – elimme me yksin, kaksin tai laumassa.Sitä tulisi huomioida ja vaalia kuten mitä tahansa terveyden ja hyvinvoinnin osa-aluetta. Eikä siihen aina tarvita kumppania. Aiheen kieltäminen itseltä tai toiselta tuntuu väkivallalta, koska se vaikuttaa hyvinvointiimme kokonaisvaltaisesti.

Kyse ei siis ole vastarakastuneiden arjen erityismausteesta, ei edes suolasta, vaan aivan ihmisyyden peruselementistä: hapesta. Eikä seksuaalisuudella todellakaan tarkoiteta akteja ja asentoja vaan kaikkea sitä, mikä alkaa silmän pilkkeestä tai kauniista sanoista kiireen keskellä. Puhumattakaan ihokontaktista, joka tekee ihmiselle aina hyvää.

”Ihmettelen, miksi ajattelemme, että meistä tulee monissa muissa asioissa vuosi vuodelta osaavampia ja kokeneempia mutta seksuaalisuuden saralla surkeita.”

Seksuaalisuus muuttaa ajan myötä muotoaan. Silti ihmettelen, miksi ajattelemme, että meistä tulee monissa muissa asioissa vuosi vuodelta osaavampia ja kokeneempia mutta seksuaalisuuden saralla surkeita, sillä liian monen mielestä se vain huononee ja näivettyy etenkin parien väliltä.

Sopu säilyy kuitenkin selvemmin niissä kodeissa, joissa kosketus on osa toisen huomioimista. Ja tietenkin myös yksineläjän hyvinvointi on huomattavasti paremmalla tolalla, ellei hän kiellä tätä keskeistä osaa tarpeistaan eväten keholtaan hyvänä pidon.

Seksuaalisuus puhuttelee sairastuneiden puolisoidensa omaishoitajiksi ajautuneita, vammansa vuoksi liikuntarajoitteisia, kaikenikäisiä yksin eläviä, kaksin eläviä ja niitäkin, jotka sanovat, ettei se enää heitä kiinnosta. Kyse on hengen ja ruumiin tarpeiden kuulemisesta, itsestä huolehtimisesta. Hyvänä pidon ja ihokosketuksen tarve olisi viisasta myöntää.

Sairasta puolisoaan hoitamalla moni saa mahdollisuuden koskea ja osoittaa lämpöä rakastamaansa ihmistä kohtaan, vaikka kyse ei olisikaan enää seksistä. Kunnioituksesta kyllä.

”Loukkaukset loitontavat meitä toisistamme, sillä kukapa haluaisi ihokontaktia ihmisen kanssa, joka kohtelee kaltoin sanoin tai teoin.”

Kahden yhdessä asuvan aikuisen välillä kosketus katoaa, kun kunnioitus katoaa. Arvostus kulkee intohimon edellä, ja loukkaukset loitontavat meitä toisistamme, sillä kukapa haluaisi ihokontaktia ihmisen kanssa, joka kohtelee kaltoin sanoin tai teoin. Myös välinpitämättömyys viilentää kodin kuin kodin. Kohdistuipa kylmä kohtelu kumppaniin tai muihin perheenjäseniin, esimerkiksi lapsiin, tulos on usein sama: ei kiitos.

Toimituksiin läheteltävien rutinoiden takana lienee ärsytys siitä, että seksistä kirjoittaminen muistuttaa omasta surullisesta tilasta. Vaikka tosiasiassa on ilmiselvää, ettei meillä ole elämässämme aina saman verran liikuntaa, aina saman verran lepoa, aina saman verran aikaa ystäville – miksi ihmeessä meillä olisi kaikissa elämänvaiheissa saman verran aikaa ja kiinnostusta seksiin?

Eikä kyse ole siitäkään, että sillä mitattaisiin onnellisuuttamme, vaan siitä, että seksuaalisuus kuuluu meihin, halusimme me sitä tai emme. Sille olisi hyvä löytää sijaa, etsiä oikeat sanat siitä keskustelemiseksi ja myöntää myös, että kehokin kuuluu meihin ja se ilmaisee tarpeensa, halusimmepa tai emme. Ellemme sitä huomioi, mieli kuormittuu entisestään.