Kolumnit

Marianna Stolbowin kolumni: Tunnen autoilustani syyllisyyttä mutta on mahtavaa terapiaa laulaa ratissa

Tunnen huonoa omatuntoa autolla ajamisesta, mutta samaan aikaan nautin siitä suunnattomasti, kirjoittaa Marianna Stolbow kolumnissaan. Hän käyttää autolla ajoa ihmistutkimuksiin ja ilmaisena terapiana.
Teksti: Marianna Stolbow

Suhteeni autoiluun on ristiriitainen ja vaikea. Käsitän yksityisautoilun järjettömyyden, ja olenkin rajoittanut auton käyttöni pitkiin matkoihin enkä esimerkiksi aja juurikaan pääkaupunkiseudulla. Paitsi jos vien pientä poikaa kiireellä koulusta harrastukseen – välimatka vaivaiset 8,5 km.

Toivon, että Helsinki kieltäisi keskustassaan yksityisautoilun kokonaan, kuten monessa suurkaupungissa on viisaasti tehty. En usko hetkeäkään kivijalkakauppojen kituvan kuoliaiksi, vaikka autot joskus poistuvat jalkakäytävien kupeesta.

Päinvastoin. Keskustasta tulee viihtyisämpi, ja juuri autovapaat kävelykadut houkuttelevat kahvilaoleiluun ja promenadikuljeskeluun.

Ympäristötietoisen sukupolven mielestä yksityisautoilusta vain on päästävä eroon.

Kaupungista toiseen matkustaessani kuljen mieluiten junalla. Lapseni kieltäytyivät kategorisesti ajokortin hankkimisesta, sillä ympäristötietoisen sukupolven mielestä yksityisautoilusta vain on päästävä eroon. He kulkevat luontevasti pyörillä pitkiäkin matkoja, käyttävät mielellään maalle mennessään juna-bussiyhdistelmiä ja nyrpistävät nenäänsä, kun yritän houkutella heitä hankkimaan ajokortin edes varuiksi. Jos vaikka itse heitä opettaisin?

Olen salaa onnellinen, että nuorempi sukupolvi pohtii sitä, kuinka yksityisautoista voisi tosiaan päästä ruuhka-Suomessa eroon ja lopullisesti.

Samaan aikaan on tunnustettava, että rakastan autolla ajoa. Mennessäni työkeikoille eri puolille Suomea – nimenomaan sellaisiin kohteisiin, joihin linja-autot eivät enää nykyisin kulje ja jollaisia Suomi onkin pullollaan – nautin ajomatkoistani hävyttömän paljon.

Varaan sen verran aikaa, ettei kiire pilaa elämystäni, eli ajonautintoa sekä -turvallisuutta, ja riemuitsen yksinolosta. Enkä ole ainoa. Olen kuullut monen sanovan, että kyllä he rakastavat perhettään, mutta onneksi on yksinäiset automatkat.

Säästin yksityisautoilemalla, sillä 400 kilometrin laulu korvasi ainakin pari terapiasessiota.

Niinpä kun vasta ajoin 400 kilometriä koulutuspaikkaan, asetuin mukavasti auton rattiin, lauloin koko sydämestäni ja koko matkan. Puolivälissä pysähdyin lounastamaan ja tarkistin, oliko ääntä vielä sen verran tallella, että koulutus sujuisi. Koska kaikki tuntui olevan kohdillaan, jatkoin lounaan päätyttyä vielä toiset 200 kilometriä antaumuksella. Todellisuudessa siis säästin yksityisautoilemalla, sillä 400 kilometrin laulu korvasi ainakin pari terapiasessiota.

Käytän autolla ajoa myös ihmistutkimuksiini.

On jo vanha vitsi, vaikkei se yhtään naurata, että mitä uhkeampi auto, sen epävarmempi ihmisen täytyy sisimmässään olla. Auto on tunnetusti erilaisten ruumiinosien ja pienen egon jatke sukupuolesta riippumatta.

Itse sen sijaan kuulun kategoriaan ”mitä enemmän pelkoja, sen varmempi auton tulee olla”. Autoa on vaihdettava riittävän usein, ettei se koskaan petä eikä jätä. Mitä vähemmän epävarmuuksia ja pelkoja, sen toisarvoisempaa on auton ulkoasu. Vain käyttötarkoitus ratkaisee.

Ja totta kai se, kuinka ajaa muiden joukossa, paljastaa, kuinka ylipäätään suhtautuu muihin ihmisiin tässä maailmassa. Tänään viimeksi, kun ajokaistani ilmoitti kesken kaiken loppuvansa tietöiden tähden ja laitoin vilkun päälle ja aloin ujuttautua viereiselle kaistalle, sain huomata, keneltä löytyi solidaarisuutta ja kuka taas ajattelee vain omaa napaansa. Totta ihmeessä piittaamattomuus liikenteessä kertoo piittaamattomuudesta muita ihmisiä kohtaan ylipäätään.

Autossa luulen, ettei kukaan näe eikä kuule sitä, ja siksi annan mennä.

Tutkin myös itseäni liikenteessä. Lapset sanoivat kauan sitten, että minusta kuoriutuu auton ratissa joku muu. Joku alatyylinen karkeaa kieltä käyttävä ääliö – mikä osoittaa, ettei autoilu tee oikeastaan kenellekään hyvää.

Nauroin, mutta aloin miettiä, miksi näin tapahtuu. Kysehän on tietenkin siitä, että erilaisten vääryyksien osuessa kohdalleni tunnen voimattomuutta; pettymystä siitä, etteivät asiat – esimerkiksi aikataulut – suju toivomallani tavalla. Ja pettymyksestähän nousee aina suuttumus. Pieni tai suuri. Autossa luulen, ettei kukaan näe eikä kuule sitä, ja siksi annan mennä. Niin kuin annan laulunikin kajahdella.

X