Marianna Stolbowin kolumni: Vanhemmat kuvittelevat yhä helpottavansa lastensa eloa sillä, etteivät riitele näiden edessä

Aikuisten ihmissuhdeharjoitelmat ruokkivat alituisesti lasten kokemusmaail­maa. Yksi oppii varomaan riitoja, toinen parisuhteita ylipäätään. Kolmas kavahtaa kosketusta, neljäs neuvoo kumppaniaan kaikessa, Marianna Stolbow kirjoittaa.

Naulitsin itseni ruudun ääreen, kun Jani Volasen ohjaama Munkkivuori-sarja ilmestyi nähtäville. En seuraa mitään muita sarjoja, ja olen hävettävän huono television katselija ylipäätään.

Tämä johtuu siitä, että aika ei yksinkertaisesti riitä. En myöskään ole asunut lähelläkään Munkkivuorta eikä mummini asuminen Munkkiniemessä liittynyt sekään asiaan millään lailla.

Mutta tätä sarjaa en voinut jättää väliin, koska Volanen. Eikä vähiten siksi, että vaikka ohjaaja on himpun verran minua nuorempi, ajanjakso, jolle hän ja Pirjo Lonka sijoittavat lapsuudestaan vaikutteita saaneen sarjansa, on itselleni varsin tuttu.

Kuinka epävarmaa lapsen näkökulmasta kaikki on, kuinka vaikea on osata lähestyä oikein ja onnistuneesti vieraita lapsia, kuinka pienestä on kiinni, että jäät ulkopuolelle. Pääsääntöisesti ympärillä on paljon pelkoja aiheuttavia elementtejä mutta myös miltei mitättömän pienestä pulppuavaa hauskanpitoa.

”Se, mitä aikuinen ei lapselle kerro, saa lapsen päässä joka tapauksessa jonkinlaisen selityksen.”

Lapset ovat toki piikikkäitä ja ilkeitä toisilleen, mutta suurimmalta sekamelskalta näyttää aikuisten suhmurointi.

Se, mitä aikuinen ei lapselle kerro, saa lapsen päässä joka tapauksessa jonkinlaisen selityksen. Tv-sarjan aikuiset jutustelevat niitä näitä, mutta jättävät lapset lähes kaikesta pimentoon, ja juuri tätä on Volanen kuvannut hienosti.

Ohjaajan mukaan koko sarja lähti liikkeelle hänen ja Pirjo Longan muisteluista; mitä kaikkea lapsena tuli tehtyä, miten asiat elettiin eli miltä mikin tuntui. Ja juuri se näytetään taidokkaasti katsojille.

Vanhemmat kuvittelevat yhä helpottavansa lastensa oloa ja eloa sillä, etteivät esimerkiksi riitele näiden edessä, mutta jättävät samalla isoja asioita tekemättä: he eivät opeta jälkikasvuaan kohtaamaan konflikteja eli pitämään puoliaan ja perustelemaan kantojaan erimielisyystilanteissa.

Myös sovinnonteko jää oppimatta. Sen lisäksi he jättävät lapsen sumuun, jossa kaikki aistivat pinnan alla olevan kuohunnan, mutta kukaan ei kerro, missä ollaan ja mihin tämä kaikki vie tai miten tästä selvitään eli kuinka tilanteet tulisi hoitaa. Lapsen on tulkittava, oletettava ja keksittävä itse vastaus mykkyyteen, murheeseen, vihamielisyyteen, vaikenemiseen ja poislähtemiseen.

Sattumoisin samana viikonloppuna maan johtavan päivälehden sivuilla lukija kirjoitti otsikolla Ohhoh, lapset eivät sopeutuneetkaan eroon. Lapset eivät sopeudu eroon eivätkä yhdessä pysyvään pariskuntaan, yhtenäiseen ydinperheeseen, mikäli sopeutumisella tarkoitetaan, ettei se jätä lapsiin jälkiä. Lapset elävät aikuisten luomissa systeemeissä, koska eivät muuta voi ja kaikki jättää heihin jälkensä.

Aikuisten ihmissuhdeharjoitelmat ruokkivat alituisesti heidän kokemusmaail­maansa. Yksi oppii varomaan riitoja, toinen parisuhteita ylipäätään. Kolmas kavahtaa kosketusta, neljäs neuvoo kumppaniaan kaikessa. Ja ne, joiden vanhempien parisuhteet vaikuttivat sangen seesteisiltä, miettivät hekin omien suhteittensa hankaluuksia aivan kuin ne, joiden vanhempien parisuhdekokeilut olivat karmeita.

Tosin stressitaso ja oma jaksaminen ovat tietenkin jännitteisessä suhteessa eläneellä lapsella aivan eri luokkaa kuin sillä, jolla lämmin huumori ja huolenpito värittivät arkea. Mutta jälkensä kullakin on kannettavana.

”On piinaavaa kulkea maailmassa, josta ymmärtää niin poskettoman vähän.”

Volasen sarjassa tuttuakin tutumpaa on asioiden hämäräperäisyys lasten silmin nähtynä. On piinaavaa kulkea maailmassa, josta ymmärtää niin poskettoman vähän. Ja se, mitä ei tajua, tuntuu usein pelottavalta. Sama pätee tietenkin myös aikuisiin. Kerro, kuule ja kosketa – on jokaisen perheenjäsenen toive lähimmäiselle. Tavoitteena on turvallinen yhteenkuuluvuuden tunne.

On hyvä, että aikuiset pudotetaan näin taidokkaasti lasten saappaisiin silmäilemään, miltä luomamme todellisuus heistä näyttää. Tätä kautta pääsemme pohtimaan, millaisen kommunikaation katveessa oma jälkikasvumme tekee läksyjä, syö välipalaa ja katselee tv-ohjelmia. Mitä he näkevät, kuulevat ja oppivat tai kuvittelevat katsoessaan tänä iltana kotona meihin, aikuisiin.