Marianna Stolbowin kolumni: Yhteisöllisyyttä kaivataan, mutta ruokailevat lapsiperheet voisivat kuitenkin pysyä jossain näkymättömissä

Lapsen ei tulisi olla rasittava taakka arjessa vaan kallein lahja, jonka elämä suo. Jos näin olisi, päätökset tehtäisiin lapset edellä, kirjoittaa Marianna Stolbow.

Luin Iida Rauman Hävityksen. Etenin pienissä pätkissä, niin karmivaa luettavaa teksti oli. Silti surullisen tunnistettavaa. Teoksessa aikuinen on valtias, jonka säännöillä pitää pelata, vaikkei toiminnassa olisi mitään järkeä.

On olemassa hyviä ja huonoja poliiseja, lääkäreitä ja tietenkin myös opettajia. Itselläni meni aamuteet väärään kurkkuun, kun Helsingin Sanomien yleisönosaston opekirje alkoi lauseella ”Aloitin tammikuussa työt koulussa, jonka oppilaat onnekseni tulevat hyväosaisista, koulutusta arvostavista perheistä.” Lapset paljastavat aikuisten arvomaailman. Ongelma ei ole yksittäinen opettaja vaan piilevät asenteet, joilla luodaan rakenteet.

Vuoden alussa lehtien palstoilla käsiteltiin tapaus Oodi. Kerrottiin, etteivät ”kaikki oikein pidä siitä”, kun kovaääniset lapsiperheet kokoontuvat sottaamaan sormiruokailullaan kirjaston ravintolan. Nauratti kun mietin, kuinka yhteisöllisyyttä kaivataan, mutta yhdessä ruokailevat lapsiperheet voisivat kuitenkin pysyä jossain näkymättömissä. Samaan aikaan suomalaiset maksavat maltaita päästäkseen ihailemaansa italialaiskulttuuriin seuraamaan, kuinka lapset tuodaan ravintolaan. Aikuisemme arvostavat vilkasta välimerellistä perhekulttuuria, mutta lasten ääntä ei omassa maassa oikein siedetä.

Taannoin haastattelemani, mainion Minuutta etsimässä -teoksen toimittanut lapsi- ja nuorisopsykoanalyytikko Christel Airas totesi, että lapsen tulisi olla aikuiselle elämän arvokkain osa. Ei rasittava taakka arjessa vaan kallein lahja, jonka elämä suo. Arvostava asenne ei tietenkään poista vanhemmuuteen liittyviä haasteita, saati väsymystä, mutta sen aistii lapsen ja aikuisen vuorovaikutuksessa.

Jos lapset olisivat arvokkainta, päätökset tehtäisiin lapset edellä. Ei tarvitsisi perustella päivähoitoon, sen henkilökuntaan ja koulutukseen satsattavia rahoja. Ne olisivat kovan talouspolitiikan ytimessä, koska yhteiskunnan tulevaisuuden kannalta ehdottomasti paras sijoitus. Puhumattakaan ympäristönsuojeluun tai lasten ja nuorten mielenterveyspalveluihin satsatut varat. Nekin pääsisivät heittämällä päätöksenteon keskiöön.

Jos lapset olisivat tärkeimpiä, heidän ei tulisi tavata pelkäämäänsä vanhempaa vain siksi, että aikuisella on oikeus eronkin jälkeen tavata lastaan. Näin silloinkin, kun lapsi kokee olonsa turvattomaksi toisen vanhemman luona. Ainoastaan jos vanhempi on ulkomaalainen, voi Migrin mukaan vanhemmuuden hoitaa myös videoyhteyksin. Lapsen etu ei näet heidän mielestään vaarannu, kun ulkomaalainen vanhempi poistetaan maasta.

Jos lapset olisivat arvokkainta, lapsiköyhyys ei olisi kasvanut kasvamistaan. Ja jos lapset olisivat tärkeimpiä hätkähtäisimme sitä, että tuoreimmassa kouluterveyskyselyssä 6–8 prosenttia heistä kokee viikoittaista henkistä väkivaltaa koulun aikuisten taholta. Usein rasismia.

Viime vuosien koulu-uudistukset jos mitkä ovat osoittaneet todellisen lapsivastaisuutensa. Mitä monimutkaisempi maailma on, sitä enemmän lapset ja nuoret tarvitsisivat aikaa kypsyäkseen. Silti heiltä vaaditaan yhä varhaisempia päätöksiä tulevaisuuden suunnitelmiensa suhteen. Haahuilulle, tuolle lapsuuden ja nuoruuden tärkeimmälle ajatushautomolle, ei heru aikaa.

”Lasten maailma on aina aikuisten maailman pienoispeilikuva.”

Lasten maailma on aina aikuisten maailman pienoispeilikuva. Asettuuko tämän päivän aikuinen Suomessa aina heikoimmassa asemassa olevan suojaksi? Perheessä, koulussa, yhteiskunnassa? Ellei näin ole, miten lapsi puolustaisi pihalla heikoimpia?

Koulussa arvioidaan alusta saakka sitä, kuka oppilaista on kelvollinen jatkamaan ja etenemään. Mikä koulu nousee tänä vuonna Suomen kärkeen? Vaikka monien tutkimusten mukaan arvosanoilla ei ole mitään myönteistä oppilaan kannalta, arviointi kertoo 12 vuoden ajan lapsille, kuka teistä on kelpo, kuka ei. On todella tekopyhää kuvitella, etteivät lapset imitoisi ja omaksuisi tällaista arvojärjestysmenetelmää myös keskinäisiin suhteisiinsa.

Hölmöläisten matonleikkuu alkaa taas kohta toden teolla, kun toimittajat kysyvät ja poliitikot vastaavat, mistä leikata ja kuinka paljon. Leikataan täältä lasten päästä ja lisätään sitten mielenterveyskuluina tuonne loppuun.