Massamurha Metropolitanissa

Täällä Sami Sykkö ja New York!

Raportoin tällä kertaa Manhattanilta. Tänään tutkimme, voiko ihminen selviytyä ääriolosuhteissa. Edessä on aivan poikkeuksellisen raskas kulttuurikokemus, ja käytän itseäni koekaniinina.
Olen valinnut täysin tappavan teoksen: Metropolitan-oopperan Macbethin. Esitys kestää kolme tuntia, ja ooppera on täynnä mitä kamalampia hirmutekoja.

Shakespearen tarina on henkisesti harvinaisen uuvuttava, sillä yleensä oopperoissa setvitään hupsuja rakkaussotkuja tai katsellaan näyttämöllä vilistäviä hassuja satuhahmoja, mutta juuri tähän teokseen tuo mainio englantilainen kynäniekka on mennyt kirjoittamaan vinon pinon murhia. Ja kaiken lisäksi ne tehdään vain vallanhimon, ei lainkaan rakkauden takia.

Sellaista toimintaa kaltaiseni romantikon on vaikea kestää.

Onneksi musiikki on kevyempää Verdiä, ettei sentään sitä heviä Wagneria.

Koe-eläimen pitää nyt ajatella kuin huippu-urheilijan: miten tulee toimia aamuna, joka päättyy murhamaratoniin?

Salaisuus lienee tankkauksessa.

Aloitan päivän valamalla sille jykevän pohjan. Matkaan muodikkaaseen Bowery-hotelliin. Aion vetäistä sen ravintolassa aamiaiseksi pihvin ja munat. Olen testannut niiden toimivuuden jo aiemmin, tosin kevyemmissä olosuhteissa sunnuntaibrunssilla.

Viimeksi Boweryssa tulivat muuten vastaan Olsenin näyttelevät kaksoset Mary-Kate ja Ashley. Nyt maailmantähtiä ei nähdäkseni ole paikalla, mutta pihvi on esimerkillisen punainen ja munat löysät. Niillä sivakoi pitkälle.

Iltapäivällä piipahdan Brooklyniin uuteen Bakeri-nimiseen kahvilaan. Sitä suositteli saksalainen ystäväni, joka sattuu olemaan komea kreivi. Otan kreivin suosituksen vakavasti, sillä hänen suvussaan ymmärretään päivän teeman päälle. Kreivin sukulainen oli aikoinaan mukana suunnittelemassa Adolf Hitlerin salamurhaa.

Söpön kahvilan minttulaventeliteen ja kirsikkasuklaapikkuleipien avulla pääsen jonkinlaiseen zeniin. On kuin paha maailma ei voisi minua koskettaa.

Vielä hakeudun varmuuden vuoksi ostosterapiaan.

Yhdessä Brooklynin uusista vaatekaupoista on esillä keltainen takki, jossa on saalikaulus. Juuri sellaista kaulusta minulla ei vielä olekaan! Tämä iloinen takki ylläni kestänen kauheimmatkin kokemukset.

Viimeistelyharjoitus suoritetaan kuulun Carlyle-hotellin tummassa salongissa. Täällä tähdet ovat kautta aikain näyttäytyneet ja nauttineet ylihintaisia juomia.

Viereisen pöydän rouva jauhaa yli tunnin sairauksistaan. Hänen tappavan tylsät juttunsa valmistelisivat kenet tahansa hirmutekoihin. Tilaan rouvan sairauksien seuraksi mustan teen, sillä kerran nukahdin Metropolitanissa ja lähes koko Madame Butterfly meni ohi suun.

Kun istun vihdoin Metropolitan-oopperan katsomossa ja lavalla laulaa maailman ehkä ylistetyin sopraano, venäläinen Anna Netrebko, elämä yhtäkkiä hymyilee. Kummallista. Ei tietoakaan ylikunnosta, alisuorittamisesta tai edes juonenkäänteiden tuomasta ahdistuksesta!

Olen yllättäen kuin korkean paikan leirillä tai heliumpallon sisällä: mielen valtaa selittämätön ilo. Netrebkon aariat tuntuvat solisevan sopraanon sisuksista vapaina kuin Niagaran vesiputous.

Väliajalla tunnelma kevenee entisestään. Missä muualla voi ihmetellä yhtä montaa Chanelin laukkua, plastiikkakirurgin operoimaa naamaa ja tyylikästä vanhempaa miesparia?

Kun kello soi ja on aika palata tummanpunaista ja kultaa hohtavaan saliin, olen jo käytännöllisesti katsoen nirvanassa. Veitset heiluvat ja veripalttu lentää, mutta minä vain nauran ja nautin.

Tänä iltana musiikki on minun dopingini. Sukseni luistaa. Piikkarini kulkevat itsestään! Voisin hypätä seipäällä viisi metriä!

Kun upea esitys päättyy ja Netrebko juoksee kiitoksiin paljain jaloin, yleisö tulee hulluksi. Netrebkolle huudettiin bravoota jo kesken aarioiden, mutta nyt katsomo pauhaa ihan ilman estoja.

Yhdyn riehaan. Vaikka kello lähenee puoltayötä, olen kuin vasta herännyt. Shakespeare, Verdi ja Netrebko ovat todistaneet, että verisinkin taide voi virvoittaa ihmisen.

Olen maalissa, mutta kuin veritankkauksen saaneena voisin vetää saman maratonin heti uudelleen.