Kirsi Pihan kolumni: Merete Mazzarella on hyvän esseistin perikuva – hän uskaltaa kaivella niitäkin tunteita, joista me periaatteessa emme puhu

Essee on parhaimmillaan kuin elämä itse, keskeneräinen tutkielma ihmisyydestä. Olen kiitollinen tämän kirjallisuudenlajin keksijälle Michel de Montaignelle, koska hänen jalanjäljillään kulkee esimerkiksi lempiesseistini Merete Mazzarella, Kirsi Piha kirjoittaa.

Pariisissa on erikoinen miehen patsas, joka on muutoin patinoitunut, likainen ja musta, mutta jonka kengän kärki kiiltää kuin vasta kiillotettuna. Patsas on renessanssifilosofi Michel de Montaignen ja kenkää kiillottavat niin Sorbonnen opiskelijat kuin turistitkin saadakseen siitä onnea. Itsekin olen käynyt hartaasti Montaignen tossua silittämässä.

Jos Helsingissä olisi Merete Mazzarellan patsas, kävisin varmasti vakiovieraana paijaamassa Mazzarellaakin.

Montaignella ja Mazzarellalla ei ehkä ihmisinä ole paljoa yhteistä, mutta molemmat ovat loistavia tutkimaan elämää ja ihmistä kaivautumalla omiin tunteisiinsa, niihinkin, joista ei yleensä puhuta. He ovat siis esseistejä.

”Välillä säästän uutta kirjaa kuukausia, sillä tiedän, että luettuani sen seuraavaan menee ainakin vuosi.”

Mazzarellaan tutustuin vuonna 1995 kesällä mökillä. Laiturilla luin omituista kirjaa nimeltään Täti ja krokotiili. Kirja sisälsi niin paljon kiinnostavia kirjallisuusviit­tauksia, että vieressä piti olla koko ajan muistiinpanovälineet. Siitä lähtien olen aina odottanut Mazzarellan seuraavan kirjan ilmestymistä. Välillä säästän uutta kirjaa kuukausia, sillä tiedän, että luettuani sen seuraavaan menee ainakin vuosi. Onneksi yksikään Mazzarellan kirja ei ole kertakäyttötavaraa, vaan niihin voi aina palata. Ne ovat iättömiä tutkielmia siitä, millaista on olla ihminen.

Mazzarella on käsitellyt esseissään perhettä, isoäitiyttä, rakkautta, kuolemaa, vanhenemista, matkustamista, pettämistä ja intohimoa, siis kaikkea mikä elämään kuuluu. Niin on toki moni muukin, mutta Mazzarellalla on oma ääni ja se ääni miellyttää minua. Hänellä on yhtä aikaa pistävä ja armoton katse suoraan ihmisyyden ytimeen ja toisaalta armelias, anteeksiantava asenne vaillinaisen ihmisen touhuja kohtaan. Mazzarella tarkastelee maailmaa itsensä kautta, mutta ei itsekkäästi, narsistisesti tai ahtaasti. Tuntuu siltä, että Mazzarellalle keskustelu ja pohdiskelu yhdessä lukijan kanssa on tärkeämpää kuin julistaminen.

Olen siis kiitollinen Michel de Montaignelle siitä, että tämä lähes 400 vuotta ennen Mazzarellan syntymää keksi uuden kirjallisuuden lajin: esseet. Essee antaa kirjoittajalle luvan tarkastella asioita puhtaasti omasta näkökulmasta. ”Lukijani, tämä on vilpittömässä mielessä kirjoitettu kirja. Se ilmoittaa sinulle heti alusta alkaen, että ainoa tarkoitusperäni siinä on ollut yksityinen ja henkilökohtainen”, toteaa Montaigne kirjansa Esseitä I esipuheessa.

Lukijan kannalta palkitsevin essee ei ole kolumnimainen ja julistava vaan aidosti pohdiskeleva. Ikään kuin kirjoittaja itsekin vasta etsisi ohjenuoraa, kokeilisi hapuillen eri filosofian ajatuksia ja sovittaisi niitä omaan elämäänsä. Montaigne siteeraa Ciceroa, Platonia, Sokrates’ta ja päälle kertoo, mitä mieltä ajatuksista on. Aiheina käsitellään kaikki maan ja taivaan väliltä, tavoitteena on luoda jonkinlainen ajatusmaailma siitä, millaista on olla hyvä ihminen.

”Parhaimmillaan essee on kuin elämä itse, keskeneräinen.”

Henkilökohtainen tulee vähän kuin vahingossa olemaan yhteistä meille kaikille. Parhaimmillaan essee on kuin elämä itse, keskeneräinen. Montaigne toteaa, että ”tuskinpa olen vastuussa mielipiteistäni muille, kun en ole niistä vastuussa itsellenikään ja kun en ole itsekään niihin tyytyväinen.”

Essee muotona mahdollistaa ajattelijat, jotka kyseenalaistavat näkyvillä omaa ajatteluaan, ovat yhtä aikaa rohkeita ja toisaalta lapsellisen uteliaita. Jotka uskaltavat rohkeasti kaivella omia tunteitaan, niitäkin – ja erityisesti niitä – joista me periaatteessa emme puhu. Silloinkin kun kirjoittaja etsii elämän tarkoitusta tämä samalla kyseenalaistaa oman tutkimusretkensä kuten Mazzarella kirjassaan Elämän tarkoitus: ”En usko, että meidän tarvitsee kaiken aikaa pohtia elämän tarkoitusta. Heti kun pysähtyy kysymään itseltään elämän tarkoitusta, ottaa arvottavaa etäisyyttä siihen, mihin vielä äsken uppoutui iloisena ja tyytyväisenä.”

Kirjasuositukset:

Erling Kagge: Philosophy for Polar Explorers (Loistavaa arkioppia ääriolosuhteissa testatulta.)

Max Seeck: Uskollinen lukija (Jos tuntuu, että on keskittymisvaikeuksia, tämä kirja imee mukaansa niin, että siinä unohtuu somet.)

Merete Mazzarella: Emmekö voisi elää sovussa? (Esimerkiksi tästä viimeisimmästä voi aloittaa oman Mazzarella-matkan.)