Kolumnit

Miksi invavessassa ei ole peiliä?

Teksti:
Sari Helin

Se taisi olla Kansallisoopperan invavessa. Käytin siellä pyörätuolissa olevaa ystävää, jolla oli vessa-asioiden lisäksi kampaus- ja meikkausasiaa. Yllättäen invavessassa oli kyllä peili, mutta sekin sellaisella korkeudella, että peilaaminen onnistuu vain jos omistaa kaksi tervettä jalkaa. Pyörätuolista peiliin ei yltänyt, joten peilaamisen sai unohtaa. ”Tämän takia minulla on aina taskupeili mukana,” totesi tyyni ystäväni. Mutta peilittömyys ei jättänyt minua rauhaan, aloin vakoilla invavessoja. Ja toden totta, pyörätuolikulkijoille ei peilejä ole tarjoilla.

Miksi invavessassa ei ole peiliä?

Yritän ymmärtää tätä logiikkaa, mutta keksin vain huonoja selityksiä. Oletetaanko, että liikuntavammainen ei välitä ulkonäöstään, käytä huulipunaa tai halua kohentaa tukkaansa teatterin väliajalla? Vai tekeekö kenties pyörätuoli ihmisestä niin ruman, että sen jälkeen peilillä ei ole enää mitään merkitystä? Vai ajatellaanko, että vammainen ei halua katsoa peiliin, koska ei kestä omaa, erilaista peilikuvaansa? Särkyykö peili vammaisen katseesta kuin sopraanon yläceestä?

Virheajatuksia, jos hyvät peilinsijoittelijat niin luulette. Vaikka liikuntakyky menee, ihminen ei silti muutu naisesta kalaksi.

Meillä on varsin erikoinen asenne eri tavalla vammaisiin ihmisiin. Vammaisten lasten vanhemmat saavat uupumuksensa keskellä vääntää vääntämästä päästyään rautalankaa siitä, että he tarvitsevat sekä apua että lapsi osaavaa hoitoa. Vammaiset lapset kohtaavat pilkkaa, kiusaamista, väkivaltaa, seksuaalista häirintää ja syrjintää.

Harrastuksista voi monessa paikassa vain haaveilla, samoin siitä normaalista itsenäistymisestä, mikä nuoren perusterveen suomalaisen elämään kuuluu. Monen vammaisen koulun käyminen tyssää toissijaisiin esteisiin samalla kun elämänpiiri kapenee. Jos lähikoulu ei huoli vammaista, kapenee myös mahdollisuus ystäviin.

Suomalainen vammainen pääsee paljon harvemmin töihin kuin muualla Euroopassa, vaikka suomalainen vammainen pystyy töihin ihan samalla tavalla kuin ruotsalainenkin. Tämä on asennekysymys, ja se asenne on vinksallaan meidän mukamas terveiden pääkopassa.

Vammaisen näköistä -sanonnasta näyttää julkisten liikennevälineiden perusteella tulleen jälleen jonkinlainen muoti-ilmaus. Vammaisen näköistä, tokaisi myös poikani koulun sijaisopettaja, kun pojat olivat ilmehtineet tunnilla tavallista erikoisemmalla tavalla. Kaikki olivat nauraneet yhdessä, sijaisopen johdolla.

Pidä siinä sitten kotona nollatoleranssia ja saarnaa saarnaamasta päästyäsi siitä, että me kaikki olemme saman auringon alla syntyneitä.

Vammaisen näköinen kun itse asiassa on paljon iloisemman näköinen ja paljon urheamman näköinen ilmestys mihin hyvänsä seuroihin kuin normitavis. Itse kukin voisi esimerkiksi kokeilla, kuinka helppoa on kulkea opaskoiran vaistojen varassa pitkin kiireisintä ydinkeskustaa.

Vammainen ihminen on ikävä muistutus epätäydellisyydestä tässä elämässä, joka tavoittelee täydellisyyttä. Me valitsemme lapsillemme parhaita kouluja ja päiväkoteja, kehittäviä harrastuksia ja hienointa elektroniikkaa, itsellemme trendikkäimpiä vaatteita, makeita autoja, kulttuurisia rientoja ja kaikkea sitä, mikä sopii siihen kuvaan, jolla ulkonainen täydellisyys rakentuu.

Vammaisuus on epätäydellistä ja hankalaa, eikä siihen oikein osaa suhtautua. Vammaisten asuntoloita ei haluta omille nurkille, koska omien nurkkien pitää näyttää täydellisiltä. Vaikka niiden sisällä olisi perhehelvettiä, onnettomuutta, henkistä näköalattomuutta, kaikki se unohtuu, kun voi katsoa vammaisuutta pelokkaasti etäältä ja kummeksuen. Sen takia niillä peileilläkään ei ole niin väliä kun ne ovat vain vammaisille.

Muistelen nykyisin enää varsin harvoin niitä vuosia, jotka asuin Amerikan ihmemaassa. Yhdysvaltoja meillä usein naureskellaan ja sen kansalaisia pidetään lähinnä ylisyöneinä aivokääpiöinä, mutta tämä vammaisasia siellä kyllä oli hoidettu varsin tiukalla otteella.

Työpaikkahaastattelussa ei saanut syrjiä vammaista hakijaa, rakennuksiin oli päästävä myös pyörätuolilla, liikenteessä ja liikennevälineissä oli huomattava vammaisten oikeudet ja koulutus tuli tarjota vammasta huolimatta. Eikä järjestelyn sujuvuudessa suinkaan ollut kyse amerikkalaisten hyväntahtoisuudesta vaan puhtaasti siitä, että lakeja ei kannata uhmata rangaistusten uhalla.

Suomalainen laki ei ole tässä kohtaa kaikille sama. Se takaa vain vahvemman oikeuden kävellä heikomman päältä vasemmalta ja oikealta.

X