Minna Kuukan kolumni: Etunimi on ”salaperäinen osa ihmistä”, vaikka se olisi Suomen tavallisin

Nimi on ihmisen ominaisleima, joka ilmentää kantajaansa, silloinkin, kun kaimoja riittää. Itsehän sen tiedän, kirjoittaa Minna Kuukka kolumnissaan.

Toukokuun lopussa oli nimipäiväni. Onnitteluja yllättyneelle sateli aamusta alkaen, en itse ollut muistanut asiaa – olen kasvanut perheessä, jossa nimipäivä ei ollut tapaus. Onnittelu huikattiin, jos muistettiin. Yleensä ei. Ihmettelin lastenlaulun Putte Possua, jolla oli nimipäivänään reteät kekkerit.

Kenties siksi tänäkin päivänä olen vähän hämilläni onnitteluista. Osatonhan tässä on ollut oman nimensä valintaan. Toki samalla logiikalla voisi jättää syntymäpäivätkin huomiotta.

Omat lapset muodostavat poikkeuksen. Heidän nimiään on juhlistettu – kaksonen jakaa syntymäpäivänsä sisaruksen kanssa, ja nimipäivän tärkeys ikiomana merkkipäivänä korostuu.

1900-luvun alussa kuulemma nimipäivät olivat jopa tärkeämpiä kuin syntymäpäivät. Hulvattomalta kuulostaa, että nimipäiväsankarille saatettiin pystyttää pihalle nimipäiväsalko tai sisään voitiin tuoda pöydälle nostettava nimipäiväkuusi, jonka alle pantiin lahjoja. Parempi olla mainitsematta tästä perheen nuorisolle – arvaan, että innokkuutta perinteen elvyttämiseen voisi löytyä.

“Henkilönnimi on tärkeä ja salaperäinen osa ihmistä. Se ilmentää ja edustaa sen kantajaa. Kun nimi on kantajansa lähin ja elinikäinen kilpi, on vanhempien syytä antaa lapsilleen etunimi harkiten.”

Tällaista evästystä antoivat Hannes Teppo ja Kustaa Vilkuna toimittamassaan Etunimikirjassa vuonna 1947.

Vakava paikka se onkin. Muistan tunteneeni vastuun painon mielen päällä, kun vauvoille soviteltiin nimiä. Me vanhempina ison äärellä, räätälöimässä askelmerkkejä tulevaan, nimeämässä kahta uutta, oikeaa ihmistä.

Lopulta kotoisan aivoriihen tuloksena löytyi nimet, jotka sopivat yhteen keskenään ja ovat kummallekin ainutkertaiset. Eivät herätä ikäviä mielikuvia tai ankeita muistoja. Toisissa ja kolmansissa nimissä mukana kulkee menneisyys, nimiterveiset isovanhempien vanhemmilta. Viola Tara Matilda ja Jooa William Johannes.

Nimet, joita aina tulen kuiskimaan ja jotka miljoonienkin joukosta erotan.

Nimi on ihmiselle yksilöllinen ulospäin suuntautuva tiedottaja, mielenkiintoinen osa häntä. Nimi on ihmisen ominaisleima, joka ilmentää kantajaansa, silloinkin, kun kaimoja riittää. Itsehän sen tiedän.

”Meitä Minnoja riitti jokaiseen koululuokkaan ja 70-luvun kerrostalon pihaan.”

Syntymävuotenani nimeni oli toiseksi suosituin tyttölapselle, saman elinikäisen Minna-kilven lisäkseni sai 1 544 muuta vauvaa. Sari kiilasi edelle suosituimmaksi, Satu, Päivi ja Kirsi hengittivät niskaan perässä. Meitä riitti jokaiseen koululuokkaan ja 70-lukulaisen kerrostalon pihaan.

Vaan onhan Minna tavallisuudessaan ollut toimiva. Ulkomaillakin pärjää. Olen tottunut nimen turvalliseen tuttuuteen, tuudittautunut sen helppouteen ja kokenut olleeni historiallisen uranuurtajakaimani Canthin suojeluksessa. Minnuus on myös minuus.

Etunimen elinikäisyys tosin on sulanut, sen vaihtaminen on ilmoitusasia ja onnistuu klikkailemalla kotisohvalta. Ei ole omalla kohdalla käynyt mielessäkään.

Ala-asteen englannintunnille sai valita itselleen ”kielinimen”. Tilallani pulpetissa istui silloin Christine, astetta jännittävämpi kosmopoliitin alku. Riitti, kun niihin nahkoihin sai hetkeksi sujahtaa ja sitten jälleen palata perus-Minnaksi.

Parikymmentä vuotta sitten sain kutsun kummiksi läheisten tuttavien pienelle pojalle. Olin tulevasta roolista kovin otettu ja ylpeä ja ristiäisten alla kirjoitin lapselle runon. Riimitys tuli laatikon pohjalle taitellussa paperissa taannoin vastaan.

Poika on nyt jo nuori aikuinen, Sakarin näköinen hieno mies. Minulle kummitätinä tuo nimi ikuisesti tarkoittaa myös sitä pikkuihmistä, johon elämänsä alkumetreillä tutustuin, ja sitä kaikkea muutakin, josta ristiäispäiväksi kirjoitin:

Pieni poika sai nimen, jossa on kaikki:

tuuli, leija ja potkupallo

– rakeet jäätelön pinnalla.

Maitohammas ja äidin huoli

ja reikä housujen polvessa.

On itku ja nauru ja uninalle

– puu, josta näkee pisimmälle.

Valoisa mieli ja nopeat jalat,

maailman hyvästä parhaimmat palat.

Siinä on kaikki ja enemmän.

Uusi ihminen. Siinä on hän.