Kolumnit

Minna Kuukan kolumni: Tällaisen päivän viettäisin, jos olisin 6-vuotias – koko ajan ei jaksaisi olla aikuinen

Aikuisuus on sääntöinen alusta, jolla pyritään olemaan ihmisiksi. Sinne on nuorena kiire, vaikka sieltä ei kerran saavuttuaan pääse enää pois, Minna Kuukka kirjoittaa.

Teksti:
Minna Kuukka

Aikuisuus on sääntöinen alusta, jolla pyritään olemaan ihmisiksi. Sinne on nuorena kiire, vaikka sieltä ei kerran saavuttuaan pääse enää pois, Minna Kuukka kirjoittaa.

Syyskauden ensimmäisen työviikon jäljiltä väsyttää. Istun raitiovaunussa ja tuijotan tyhjin silmin ulos ikkunasta. Kaupan kautta kotiin ja tänään vielä pyykit. Tiedän, että perusilmeeni on vihainen: suupielet roikkuvat ja suvun perintönä saatu sibeliusryppy silmien välissä on tuima. Kanssamatkustajan silmään näyttää varmaankin siltä, että siinä on ihminen kovin aatteissaan. Liekö huolia, jopa murhetta mielellä? Aikuinen perjantai-iltapäivässä.

Työviikon jälkeisellä väsymyksellä ehkä osansa, koska oikeasti kuitenkin yritän siinä istuessani muistella, osaanko vielä laittaa silmät kieroon. Nyt houkuttaisi kokeilla. Ja samalla testata, miten pitkälle kohti omaa nenänpäätä saa venytettyä kielensä. Miksei samalla hauskuttaisi pysäkillä odottelevia litistämällä nenä lasiin?

No nyt, eihän keski-ikäinen semmoisia tee. Ehkä vielä joku harva teini, jos äkkää sillä aiheuttavansa toivomaansa pahennusta, mutta sitten aletaan esittää aikuisia, eivätkä mitkään harmittomat ilveilyt enää kuulu koodiin.

”Välillä silti lapsettaisi. Kuten nyt tässä perjantaisessa raitiovaunussa.”

Välillä silti lapsettaisi. Kuten nyt tässä perjantaisessa raitiovaunussa. Onkohan kyydissä muita?

Olisiko voitu parin pysäkinvälin verran panna ihan ranttaliksi? Vastapäinen herra saisi sydämensä kyllyydestä päristellä liikennevaloissa ja tyylikäs nuori nainen takana luvalla potkia edessä olevaa selkänojaa. Jos jotakuta kierityttäisi pitkin keskikäytävää, niin siitä vaan.

Paitsi pelleilyt myös vahvat tunteenpurkaukset pyrkii aikuisena pääsääntöisesti torppaamaan.

Autoliikkeessä ei voi heittäytyä vollottamaan isoon ääneen tajutessaan, etteivät rahat riitä haaveiden biiliin.

Irtisanomisen hetkellä tulisi kypsästi ajatella, että ’kun yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa’. Ei haittaa.

Pettymyksiä tulisi nieleskellä niin, ettei ilme värähdä vaikka sieluun sattuu.

Entäpä leikkiminen?

Muutama vuosi sitten uutisoitiin, miten Keski-Euroopassa aikuiset ihmiset äityivät leikkimään piilosta Ikean tavarataloissa. Uutinen hymyilytti, vaikka poliisiasiahan aikuisten leikinhalusta kehkeytyi.

”He pysäyttävät jokaisen, joka näyttää siltä, että on tullut tänne leikkimään piilosta”, The Scotsman -lehti raportoi. Syntyi vaaratilanne ja leikit torpattiin. Ei voitu varmistaa ihmisten olevan turvassa, kun ei tiedetty, missä he olivat.

Semmoista se tietysti on, mutta kieltämättä ajatus jännittyneenä PAX-liukuovikaappiin ahtautuneesta aikamiehestä riemastutti pitkään.

Vajaat kymmenen vuotta sitten seurasin parvekkeelta, miten silloin alakouluikäinen poikani lähestyi puiston poikki tullessaan kotiin kaverinsa luota. Pieni miekkonen käveli mutkia, pysähtyi katsomaan puuhun. Vilahtiko siellä jotain? Jatkoi, potki pikkukiveä edellään. Tutki hetken aukkoa vaahteran juurella.

Hypähti sitten nurmikon puolelle, poimi oksan ja heilutteli hetken sillä ilmaan kuvioita.

”Ikä sulkee silmät monelta ihmeeltä.”

Heitti kepin pensaaseen ja jatkoi juoksuaskelin kohti kotia. Oikealta ja vasemmalta ohi pyyhki aikaihmisiä, jotka tikuttivat eteenpäin määrätietoisesti tehokkain askelin, mutta huomaamatta puiston satumaisuuksia. Ikä sulkee silmät monelta ihmeeltä.

Aikuisuus on sääntöinen alusta, jolla pyritään olemaan ihmisiksi. Sinne on nuorena kiire, vaikka sieltä ei kerran saavuttuaan pääse enää pois.

Kesälomareissun pitkässä turvatarkastusjonossa takana olleen perheen pikkupoika vietti suurimman osan ajasta selällään lattialla. Olisin mieluusti pötkähtänyt viereen ja viisveisannut kaikesta.

Koska välillä tuntuu, ettei jaksaisi olla koko ajan aikuinen. Saisi yhtäkkiä olla päivän taas vaikka kuusivuotias.

Nitkuttelisi heiluvaa etuhammasta ja näyttäisi naapurin Tompalle kieltä, kun se aina tarttuu ponnarista.

Toivoisi talven aikana kasvavansa niin, että ensi kesänä pituus riittää huvipuiston kaikkiin laitteisiin.

Perjantai-iltapäivänä ei raitiovaunua, kauppaa eikä pyykkejä. Voisi vaan päivän jälkeen kiivetä sohvalle vatsalleen ja laittaa silmät kiinni, kun äiti tulisi hyräillen piirtelemään etusormella näkymättömiä kukkia pienen selän hentonukkaiseen ihoon.

Minna Kuukka

Minna Kuukka on radiokasvo, joka pyrkii pysyttelemään ilon puolella ja pitämään erityisesti jokaisesta aamusta. Anna Minnalle palautetta: minnakuukka@gmail.com

X